Puolivuotias Arvo

Vauvavuosi on puolivälissä. Miten voi olla? Kysynpähän vaan, vastahan mun pentuni syntyi! Tämä on muuten yksi niitä asioita, joita vannoin etten koskaan oman vauvani kohdalla tee. Päivittele tai harmittele ajan kulumista... No, sinne romukoppaan joutaa muun muassa perhepetiahdistuksen kanssa.

Mutta niin asiaan, Arvo täytti siis 6 kuukautta ja ruokailuja on nyt aloiteltu ahkerammin, kuten kirjoitinkin. Yritetään nyt päästä kahden sosemaistelun rytmiin, mutta edelleen joinain päivinä mennään vaan maidolla. Minä en nyt ota stressiä tästä asiasta. Ja siis ihan hyvin se suu aukeaa ja melkein kaikki menee mahaankin asti jo. Eli hyvin menee.

Entäs se kaikkien äitien lempiaihe eli nukkuminen! Mä oon tässä vähän huono, koska en aina edes seuraavana aamuna muista, miten on nukuttu yöllä. Mikä yö oli mikä ja koska heräsin ekan kerran ja nukuinko oikeastaan kunnolla ollenkaan. Aktiivisuusranneke olisi tässä kauhean käytännöllinen, olisi tosi mielenkiintoista nähdä miten sitä oikeasti nukkuukaan. Monella tutulla äidillä onkin se käytössä.

Mutta joka tapauksessa Arvo nukahtaa nykyään kivasti 20-22 aikaan itse sänkyynsä. Yleensä siinä 21 pintaan. Olimme jo rytmissä, jossa hän saattoi vinkaista tutin perään kerran tai kaksi, mutta heräsi syömään vasta 3-5 aikoihin. Ai että, hieno rytmi olikin se, onneksi nautin siitä niin kauan kuin sitä kesti.

Sitten tuli kuvioon lankutus. Ja konttausasento. Ja peruuttaminen. Ja maailmasta tuli entisestään kiinnostavampi paikka (tuokin risu tuossa, eiku mikä sulla on kädessä, otanpa sun tukasta kiinni ja mikä ääni tuo hei oli?!). Ja tuli kuuma. Ja äidin hormonit. Ja ne kiinteät (yleinen harhaluulo, että ne aina toimisivat unta parantavasti). Ja 6 kuukauden tiheä imu. Ja niinpä niin, unet lyheni. Jostain näistä syistä tai kaikista yhteensä. Arvo syökin nyt siis jo puolenyön tai yhden maissa ensimmäisen kerran. En yleensä ehdi edes nukahtaa ennen sitä. Tai nukahdan puoleksi tunniksi, aaaargh. Ja tämän jälkeen Arvo herää syömään parin tunnin välein, joskus tunninkin... aaaargh!

Tämä on vaihe. Toistaiseksi viikon pituinen. Ehkä ensi yönä jo toisin. Sormet ja varpaat ristiin! Sen olen nimittäin todennut, ettei näiden vaiheiden kanssa paljon muuta voi tehdä kuin toivoa! Paitsi aion yrittää kyllä sitä, että sänkyyn mennessäni syötän Arvon. Ja iltapuuroa ei vielä meidän kiinteiden rytmissä ole, sitäkin voisi kokeilla, vaikka päiväkiinteistä ei tosiaan ole meillä ollut iloa unien suhteen.

Arvo nukkuu nyt myös mahallaan. Hän on tosi harvoin koskaan aiemmin pyörähtänyt ympäri öisin ja jos on, niin alkanut itkeä ja on pitänyt kääntää takaisin. Nyt hän kuitenkin nukkuu lähes joka yö mahallaan. Alun panikointien jälkeen olen nyt jo niin monesta lähteestä kuullut/lukenut, että tässä vaiheessa vauvan voi jo antaa nukkua näin. Tässä vaiheessa eli kun hän itse kääntyy niin.

Ja nyt kun ainakin mun oma äiti (puspus) huolestuu mun jaksamisesta tämän lukiessaan, niin hoidan sitä päikkäröimällä Arvon kanssa ja tänään aamulla nukuin pari tuntia poikia pidempään. Just kun viime viikolla päivittelin 6kk-neuvolassa, että "ei oo mitään ongelmaa jaksamisen kanssa, kun on niin kiva tää rytmi Arvolla"... Jepjep!

Joka tapauksessa Arvo on iloinen vesseli, perustarpeet kun on kunnossa ja ei ole tylsää, niin elämä hymyilee. Naurua pitää edelleen kaivella, parhaat remakat saa aikaiseksi lapset ja yhtenä päivänä sporapysäkillä Arvolle höpötellyt aasialaisnainen (kiitos hänelle, Arvon kiukkupuuska vaihtui kikatukseen alta aikayksikön)! Satunnaisesti toimii myös äidin kutitus, iskän parta vähän paremmin. Puolivuotiskuvauksessa ei mikään!

Välillä tosiaan on tylsää ja joskus jumppatreenit turhauttaa, kun ei se vielä mene niin kuin haluaisi. Ja sehän luonnollisesti harmittaa. Muutama kopsahduskin on jo liikkumisen lisääntyessä tapahtunut, mutta niistä syntynyt harmituskin on onneksi nopeasti ohitettu.

Ihmiset kiinnostavat ja niin kyllä ihan kaikki muukin tällä hetkellä. Arvo lirkuttelee, juttelee, känisee, pärisee, suhisee ja pulisee. Kaikenlaisia ääniä siis käytetään ja reippaasti. Niistä erottaa jo sen vähän tuhrasta käninän ja sitten kun on oikeasti joku vialla, esimerkiksi nälkä. Näin kuuden kuukauden kokemuksella alkaa pikkuhiljaa tämä kommunikointi helpottumaan ja keinot paranemaan.

Ja vaikka se kulmahammas sieltä kuultaa, niin puhjennut se ei ole. Yhtenä päivänä olin näkevinäni hyvin punertuneen etuhammasikenen, mutta eipä sieltäkään mitään ole tullut. Arvo ei mielellään ikeniään näyttele, kasvojen koskeminen puhdistustarkoituksin ei ole sekään mielipuuhia.

Äiti, äidin uusi kesätukka ja Arvo 6 kk -kuvassa.