Raskausviikko 37

Viimeisiä viikkoja tätä raskautta menossa. Jännää. Hurjaa. Vauvan näkemisen lähestyminen tuntuu unelta. 

Vaikka nukkuminen todellisuudessa on haastavaa. Asentoa on vaikea löytää ja kun herään, valvon tunnin tai kaksi ennen unen löytymistä. Vauva myllää mahassa ja jos muuten nukuttaisi, niin sitten voi alkaa laskea päiviä synnytykseen ja tuhota senkin vähän. Paha olokin on välillä makuullaan, neuvolantäti muistuttikin välttämään selällä oloa vaikka sitä olen muutenkin välttänyt. Vauvan pää ylhäällä kuulemma painaa entisestään sitä jotain suonta.

Ja ai niin, vessassakin on käytävä, vaikka pahimmalta juoksemiselta ilmeisesti vältyn perätilan takia. Jalka kyllä välillä löytää tiensä monottamaan aika arkoja mestoja...

Muutamana iltapäivänä ja iltana tämä unettomuus on johtanut aivan järkyttäviin väsymyskohtauksiin, joiden aikanakaan uni ei kuitenkaan välttämättä tule. Noh, aika pitkään selvisinkin suht hyvillä unilla.

Väsymyksen aiheuttamaa lievää ärtymystä on myös ilmassa. Toisaalta toivon, että loppuisi jo tämä odotus ja toisaalta olo ei ole vieläkään ihan valmis. Ei se ehkä sellaiseksi tulekaan.

Vatsaa kolottelee, jalkoja kramppailee, sormet puutuvat yhä useammin. Ai niin ja nyt sen turvotuksen huomaa itsekin. Pelastin vihkisormuksen pois kädestäni yhtenä aamuna ja välillä tuntuu, että koko naama on jotenkin turpeana. Satuin katsomaan Kardashianeja yhtenä iltana (oikeasti satuin, koska siinäpä yksi reality, jota en oikeasti seuraa) ja siinähän Kim odottaa ekaa lastaan juuri. Naamapöhötys, I feel you Kim Kardashian!

Mutta kaiken kaikkiaan en kyllä voi valittaa. Raskautta on jäljellä alle kaksi viikkoa ja edelleen jaksan viipotella kaupungilla ja suuremmilta krempoilta olen välttynyt.

Kävin viimeisestä kertaa neuvolassa "yksin", jos ei kummempaa ennen leikkauspäivää tule. Sain neuvolasta influenssarokotteen. Neuvolantäti myös vähän skarppasi ja oli oikein myötätuntoinen keisarinleikkaustuntojani kohtaan. Eli ihan hyvä mieli jäi. "Rauhallisin mielin vaan nyt", hän toivotti.

Äiti kävi viikonloppuna auttelemassa ja saatiin tehytä pakkaseen sekä ruokaa että tarjoiluja vieraille. Ostettiin myös Tipulle kotiutumispuku ja mulle imetyspaitoja. Sanotaanko nyt näin, että rintaosasto vaikuttaa jo melko valmiilta tulevaan tehtävään.

Äiti oli kutonut vaunuihin ihanan peiton. Vaihtoehtopeittona on hänen minun tai siskoni vaunuihin aikoinaan kutoma peitto myös. Vanhana villasukankutojana pitää myöntää, että ainoatakaan sukkaa en ole tänä syksynä kutonut. Yhdet villaiset vaippahousut vauvalle. Järjestökaverin vaimo oli kutonut kahdet pikkusukat. Keski-ikäinen mies sai kiitokseksi tietysti lahjansaajan pillityksen aiheuttaman hämmennyksen!

Anoppikin kävi kylässä ja katseltiin P:n lapsuuskuvia. Odotan yhä enemmän sitä, miltä Tipu näyttää. Keneltä hän on perinyt mitä? Onko mutrusuu ja pienet jalat? Isän valkoinen vauvatukka ja ehkä äidin pullakat posket?

Aika vähänhän hänestä vielä tietää. Hän on osoittautumassa kyllä aika säikyksi kaveriksi. Vessat ovat ikäviä, julkisissakin joku saattaa rämäyttää viereisessä kopissa sen kannen alas yhtään välittämättä pienen henkilön tunteista. Hauskinta oli kyllä, kun tein lasagnea ja jossain välissä tajusin, että joka kerta kun naksautan lasagnelevyn poikki (juuri mahan edessä toki) tuntuu mahassa pieni säpsähdys. 

Pitänee tässä loppusuoralla soittaa vähän rajumpaa musaa kuin Antti Tuiskua, että oppii pientä meluakin sietämään.

Iltaisin soitan edelleen tuutulaulua lelusta ja asettaessani sen mahalle se saa kyllä kyytiä. Lelu heiluu puolelta toiselle ilmeisesti nyrkkeilysäkkinä ja mietityttää edelleen, että tykkääkö Tipu siitä vai ei. Trauman taso selvinnee aika nopeasti, kun soitan biisin hänelle syntymän jälkeen. 

Kävimme sairaalassa myös leikkaukseen liittyvässä infossa/keskustelussa, jossa se käytiin aika hyvin läpi. Eipä siinä kulussa juuri ole epäselvää. Toki se jännittää, mutta ei pelota. Olen aika sinut sen asian kanssa. Ei aina mene niinkuin Strömsössä, eikä se oikeastaan haittaa.

Ja mahakuviin. Ylimpänä aamun 38+0, keskellä istumakuva ja alhaalla viimeisten 4 viikon vertailukuvat. On se kasvanut, suoraan eteenpäin kai nyt näin lopuksi. Neuvolantädin mukaan vauva on myös selvästi laskeutunut, vaikka ei sitä kovin huomaa. Tai pää on ehkä vähän alempana, ei hakkaa koko ajan niin kovasti kylkiluihin. Mua onkin alkanut vähän jännittää, että onko sillä rassulla pää ihan mustelmilla. 

Painoa on nyt tullut noin 12,5 kiloa. Eli ihan ok. Pitää muistaa käydä vaa'alla vielä leikkausaamuna niin voi sitten tarkkaan katsoa, paljonko sinne sairaalaan jää. Tuntuu hassulta, että kohta tuo pallo on poissa. Kuulemma se on aika helpottava tunne, liikkuminen palautuu normaaliksi heti (miinus tietysti se sektiohaava) ja noh, tietty siihen sitten jää joku röllykkä. Kuvia palautumisestakin luvassa, jos hermo kestää.