No ei sellanen! Ku tällanen!
Iloitsin etukäteen, että tässä siirtymävaiheessa osun juuri
täydellisesti pikkujoulukauteen. Pääsen duunipikkujouluihin ja alueemme
äitiporukan omiin. Jipii! Viime vuonna luonnollisesti meni
pikkujoulukausi ihan ohi. Vaikka jouluruokakauteen Arvon syntymä oli
kyllä erinomaisesti ajoitettu. No, kaikkea ei voi saada.
Äitiporukka kokoontui viime perjantaina. Oli kyllä tosi hauskaa,
vaikka valitsemani teatteriesitys oli vähän turhan synkkä
pikkujoulutunnelmaan. 15 äitiä meitä oli parhaimmillaan, muutamat
(allekirjoittanut toki myös) istuivat pöydässä vielä portsarin
kehotellessa poistumaan. Ei kunnon takia, mutta sulkemisajan. Hetki pieni, juon juomani ja nauran vielä hetken.
Lauantai meni kohtalaisesti, mieto päänsärky. Kävimme koko perhe
pitsalla (Arvokin nutusti pitsan reunaa ihan onnessaan). Sunnuntaina
väsytti eniten. Maanantain lähestyminen alkoi ahdistaa, ikävä kiertää
kurkkua. En minä voi mennä töihin. Enää koskaan. En voi mennä nukkumaan.
En osaa mitään. En varsinkaan olla äiti. Enkä töissäkään osaa mitään.
Enkä osaa leipoa.
Ensimmäistä kertaa kadutti, että olin palannut töihin. Vaikka
tiesinhän minä, että se on vaan sitä sunnuntaifiilistä. Haikeaa
krapulaa. Niin tuttua, mutta ei ole viime aikoina täällä vieraillut.
Sitten vielä päälle liskojen yö. Ja siitä töihin.
Sellainen on äidin pikkujoulukatumus. Jaksanko mä vielä muka toiset?
Kuvan joulutortut eivät liity tapaukseen. Pienet on Arvolle,
maistuivat tulevalle herkkusuulle. Siis niin siistiä tää, että hän saa
jo syödä kaikenlaista. Ja disclaimer: ei meillä joka päivä syötetä
taaperolle pitsaa ja joulutorttuja.
No comments:
Post a Comment