2-vuotissyntymäpäivä

Kuva: Kaisa N.

Meidän Arvo, Arvolainen, Ave, Avetsku, Sipiläinen, Sipis, Ukkeli, on nyt kaksi vuotta vanha.
Ihana sosiaalinen tyyppi, jolla on loppumaton tiedonhalu. "Mikä tämä on?" hän kyselee aivan kaikesta ja aivan kaikilta.

Arvo on energinen, utelias, rohkea ja iloisuutta huokuva pieni ihminen. Hän ei ikinä kyllästy keittiöleikkeihin, mopolla ajeluun, mihinkään moottoriajoneuvoihin liittyvään ylipäänsä, kirjojen lukemiseen, maailman valloittamiseen, uimiseen tai Pikku Kakkoseen.

Arvo on yleensä aikas sopeutuvainen ja tottelevainenkin, mutta eihän kaksveetä kaikki aina huvita, kun on just tajunnut, että vanhemmille voi sanoa myös "ei halua". Ikään kuuluuvat myös suuret tunteet, niin suuret ettei hän aina itsekään tiedä onko ne hyviä vai huonoja...

Arvo tarvitsee yleensä hetken tilaa miettiä asioita ja jäsennellä niitä suuria tunteita, usein hänen mielensä muuttuukin sen seurauksena (heh, ei aina). Eilen hän sai juhlissaan kummeilta lahjaksi suuren aarteen, kitaran. Sitä halusivat tietysti muutkin lapset päästä kokeilemaan, mutta Arvopa ei aikonut sitä toisille luovuttaa. "Minuuuuuu, soittaa kitalaa", hän toisteli harmissaan. Äiti kävi taaperon kanssa lyhyet neuvottelut ja asia jätettiin hetkeksi muhimaan. Hetken kuluttua Arvo kävi ihan vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin viemässä kitaran kaverille.

Sydän sulaa harva se päivä tämän tyypin äitinä, en voisi kuvitella mitään parempaa.

Neuvolassa Arvo mitattiin tasan keskipituiseksi ja -painoiseksi kaksivuotiaaksi. Hän sai kerralla kolme rokotusta (influenssa, vesirokko, 3. hepatiittirokote), jotka ottivat vähän koville, mutta kuten tavallista harmi väistyi melko nopeasti.
.....
Alla kuva juhlien kahvipöydästä. Kyllä minä kuulkaa leivoin ja leivoin! Sormet verillä, hikikarpalot vaan lenteli kun tämä äiti teki kaiken alusta asti. Yksin ja keneltäkään en apuakaan pyytänyt (tarjottiinhan sitä ja ok, mummu kyllä teki keksit!).

Koko viikonlopun uhrasin tämän kahvipöytäalttarin eteen. Ajatelkaa! Niin paljon kärsin, mutta mitäpä en lapseni eteen tekisi!

"Ootko sä nyt hyvä äiti, ku teit kaiken itse?" kysyi mies lauantaina, kun korjasin suurinta uurastusuupumustani gin&tonic-lasi kädessä. "Pöljintähän tässä on, että mulle ois rehellisesti ihan sama mistä meidän tarjoilut tulee... en koe olevani sen parempi tai huonompi, mutta jostain syystä taas päätin itte pyöräyttää. Miksi, voi miksi mä taas lähdin tähän?"

Note to self. Ei, se ei suju tuosta vain käden käänteessä. Jostain syystä juhlien lähestyessä aina alan kuvitella, että omaan jotkut superleipojan voimat ja pistän pullat ja kakut pinoon ihan kerrassaan parissa tunnissa. Tuosta noin taion!  Ens vuonna kaupasta. Ainakin pasteijat, voi elämä mikä duuni!

Ja toinen note to self. Kyllä se sitten juhlapäivänä kuitenkin palkitsee. Ihanat oli juhlat, ihana on tarjota ihanille vieraille hyvää syömistä! Sunnuntaina kaikki oli ihanaa eli ehkä se sittenkin kannatti :)

This is what I did all weekend! Well worth it though, loving that so much family and friends gathered to celebrate Arvo ❤❤ #birthdayparty #coffeetable #kidsbirthday #kahvipöytä #synttärit #käteväemäntä

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Marras 26, 2017 kello 10.29 PST

Arvon 1-vuotispaardit

Alkuviikon kuuma kysymys kaikkien huulilla on tietenkin, että tarjottiinko Arvon juhlissa kakkua? Päästän teidät piinasta ja kerron, että kyllä tarjottiin!

Minähän sitten "tein" sen kakun eli ostin kaupasta valmiit kakkulevyt ja tein täytteet ja kuorrutteen itse. Täytteeseen tuli kermaa, makurahkaa ja uutta ystävääni, vaniljakreemijauhoa (joka siis sitoo täytteen sellaiseksi, että siinä vaan ei voi epäonnistua). Päälle tuli voikreemiä. Oli mun makuuni sellaista apua-nyt-lähtee-ikenet-pakenemaan-makeaa, että ehkä ensi vuonna joku muu kuorrute.

Koristeeksi lempikarkkejani eli pimpuloita. Tämä sai erityiskiitosta yhdeltä kolmevuotiaalta. Kakku, jossa on karkkeja päällä! Tuplaherkku!

Voileipäkakku valmistui tutun vanhan rutiinin mukaan. Täytteiksi feta-tuorejuusto-mujua ja paprika-punasipuli-tuorejuusto-ranskankerma-mujua. Toimii.

Mutta niin, mulla pyöri täällä viikonlopun siis ihan kunnon No bake -leipomo! Pojat kävi sillä välin muun muassa Paloasemapäivässä.

Lauantai-sunnuntai välisen yön olin ihan varma, että täytekakusta tulee kuiva ja voileipäkakusta liian märkä. Mutta niin vaan kävi, että molemmista tuli just sopivia! Kehuivatpa vielä ihmiset! Uskon, että ihan vilpittömästi :)

Ja Arvokin sai maistaa kakkua, kaavin kyllä karkit ja voikreemit pois, mutta taisi sitä sokeria silti tulla enemmän kuin koko elämän aikana yhteensä. Hänhän nimittäin tykkäsi ja sai vielä pienen santsipalankin iltasella. 1-vuotiaan elämän pieniä iloja. Grhm, joo maistuuhan se myös 33-vuotiaalle iltasella pala kakkua!

Tarjolla oli myös Arvon mamman suolaisia piirakoita ja mummun herrasväen leipiä. Ukki toi salolaisesta leipomosta marengit. Hyvin hämäävästi samanlainen tarjoilu kuin nimiäisissäkin. Lisäksi vielä vihannestikkuja ja dippiä. Siinäpä ne, aika hyvä kattaus ja äidille vielä sellainen, että oli tehtävissä. Tämä on tärkeintä!

Koristeluina Arvon kuvia vuoden varrelta ja 20 heliumilla täytettyä ilmapalloa, joista jokainen lapsi sai kotiinviemisiksi yhden. Oli kuule muuten iloisia pikkutyyppejä lähdössä kotia kohti. Muutamat lähtöharmitkin unohtui siinä tohinassa.

Paikalla oli noin 30 aikuista ja 15 lasta. Arvolla vaan on niin ihana lähipiiri, että en kestä. Meillä on ihanat sukulaiset ja ystävät, en voisi parempia toivoa. Kiitos, kun tulitte ja teitte Arvon juhlasta niin lämpimän!

Upeita lahjojakin Arvo sai, astioita, vaatteita ja kirjoja roppakaupalla. Nyt riittää lukemista! Pakko mainita erityisesti Arvon tädin 50 vuotta sitten lahjaksi saama keinutuoli, joka nyt löysi uuden kodin meiltä. Oltiin juuri puhuttu miehen kanssa, että pitäisi ostaa Arvolle olohuoneeseen oma tuoli. Ja nyt siellä on maailman suloisin keinutuoli.

Ja yksi lapsivieraista oli kirjoittanut Arvolle itse iltasatuja. Luin niitä Arvolle kyyneleet silmissä sunnuntai-iltana. Yhdessä sadussa Arvo seikkailee Pariisissa ja Espanjassa, mutta päätyy kuitenkin lempipaikkaansa eli kotiin. Voihan nyyhkis, miten ihanaa.

Hei, ja haluaisin huomauttaa, että kaikki tämä JA onnistuin katsomaan Gilmoren tyttöjen kaikki neljä uutta jaksoa viikonlopun aikana. Kuusi tuntia!! Kivasti siinä pyöri No Baken taustalla!

Sitten siitä, että mun lapseni on tosiaan jo 1-vuotias, niin siitä lisää myöhemmin!

Ja miksi sen, että "kakusta ei oo yhtään kuvaa" tajuaa aina vasta, kun siitä on jo syöty useampi pala? Ja miksi sen, että "meidän perheestä ei oo yhtään kuvaa" tajuaa aina vasta, kun vieraat on lähtenyt, äidin meikit sulaneet pois ja lapsella jo väsykiukku?

Äidin pikkujoulukatumus

No ei sellanen! Ku tällanen!

Iloitsin etukäteen, että tässä siirtymävaiheessa osun juuri täydellisesti pikkujoulukauteen. Pääsen duunipikkujouluihin ja alueemme äitiporukan omiin. Jipii! Viime vuonna luonnollisesti meni pikkujoulukausi ihan ohi. Vaikka jouluruokakauteen Arvon syntymä oli kyllä erinomaisesti ajoitettu. No, kaikkea ei voi saada.

Äitiporukka kokoontui viime perjantaina. Oli kyllä tosi hauskaa, vaikka valitsemani teatteriesitys oli vähän turhan synkkä pikkujoulutunnelmaan. 15 äitiä meitä oli parhaimmillaan, muutamat (allekirjoittanut toki myös) istuivat pöydässä vielä portsarin kehotellessa poistumaan. Ei kunnon takia, mutta sulkemisajan. Hetki pieni, juon juomani ja nauran vielä hetken.

Lauantai meni kohtalaisesti, mieto päänsärky. Kävimme koko perhe pitsalla (Arvokin nutusti pitsan reunaa ihan onnessaan). Sunnuntaina väsytti eniten. Maanantain lähestyminen alkoi ahdistaa, ikävä kiertää kurkkua. En minä voi mennä töihin. Enää koskaan. En voi mennä nukkumaan. En osaa mitään. En varsinkaan olla äiti. Enkä töissäkään osaa mitään. Enkä osaa leipoa.

Ensimmäistä kertaa kadutti, että olin palannut töihin. Vaikka tiesinhän minä, että se on vaan sitä sunnuntaifiilistä. Haikeaa krapulaa. Niin tuttua, mutta ei ole viime aikoina täällä vieraillut.
Sitten vielä päälle liskojen yö. Ja siitä töihin.

Sellainen on äidin pikkujoulukatumus. Jaksanko mä vielä muka toiset?

Kuvan joulutortut eivät liity tapaukseen. Pienet on Arvolle, maistuivat tulevalle herkkusuulle. Siis niin siistiä tää, että hän saa jo syödä kaikenlaista. Ja disclaimer: ei meillä joka päivä syötetä taaperolle pitsaa ja joulutorttuja.

Viinipullo kassissa

Istun lauantai-iltana metrossa yksin. Minulla on laukussa viinipullo. Olen menossa juomaan sitä ystävieni kanssa.

"Mennäänkö baariin?" kuului kysymys aiemmin päivällä mesessä. Tilanne vaati mielestäni capslockeja. "KYLLÄ".

Minulla on päälläni musta paita, jossa ei voi imettää. On juhlallista pukea ylleen jotain, missä ei ole ylimääräisiä luukkuja. Rintaliivitkin ovat topatut ja luukuttomat. Ja ahdistavat. Kymmenen kuukauden imetyksen jälkeen ei ehkä ole ihme, että entisen elämän liivit ovat epäsopivat. Muistaisinpa joskus ostaa uudet.

Metron ikkunasta katsoo takaisin ihan tavallisen näköinen kolmekymppinen nainen. Hän on meikannut ja hiuksissa tuoksuu lakka. Hänestä ei ehkä arvaisi, että hän on viikon ajan heräillyt joka yö parin tunnin välein. Paitsi viime yönä, kun mies ehdotti, että voisi hoitaa yksin Arvon yöheräilyt.

"Ethän sä muuten jaksa juhlia..." Ihana mies. Ensi yönäkin odottaa sohvapaikka. Ihana uni.

Oranssi muovipenkki on nihkeä. Minusta tuntuu vähän samalta. Ihan kuin olisin vieraana jonkun muun elämässä. Jonkun nuoremman ja vapaamman.

Muistan kyllä erinomaisesti sen tunteen. Viinipullon kanssa juhliin, mitä kaikkea tänä lauantaina... perjantaina... tai keskiviikkona voikaan tapahtua. Täydellinen vapaus, huomennakaan ei ole velvoitteita. Ei oikeastaan koko ensi viikolla.

Nyt siitä vapaudesta tuntuu enää häivähdys. Velvoitteettomia päiviä ei enää ole. Yhdelle olen aina äiti.

Muistan myös kutkutuksen siitä, mahtaako tämä olla se ilta kun löytyy joku kiva. Viimeiset sinkkuvuodet olin aina pieni haku päällä. Sitten ihan yhtäkkiä se kiva osui tielle. Siellä se kohta lukee pojallemme unisadun. Ikävä vihlaisee.

Ystävien kanssa se vapauden häivähdys ottaa nopeasti vallan. Huumaava nousuhumala, paljon naurua ja vähän kyyneleitä. Olenkin edelleen se sama. Matkapullot ja sporalla Looseen. G&T ja huono DJ!
Sitten kello 2.30 huomaan, että rintaliivit puristavat aiempaa enemmän. Pumppaan vessassa. Vessapaperia ei ole ja kengät tarttuvat lattiaan kiinni. Naurattaa. Äitiys muistuttaa itsestään.

Kotimatkalla odotan jo aamua. Ikävä pientä tuhisijaa. Ensin kuitenkin se uni. Ihanan illan päätteeksi ihana uni.

Kuva kesältä. Fiilis eilen sama.

Ne vappuhäät

Viime vuoden vappuna ystävät lähettivät meille Facebookissa videon, jossa he kertoivat menneensä naimisiin. Salaa, mutta lupasivat kuitenkin järjestää hääjuhlan vuoden päästä.

Raskauteni oli tuolloin aika alussa, joten suurin piirtein samaan syssyyn kun kerroin äidilleni, tiedustelin hänen ensi vuoden vappusuunnitelmiaan. Kävi tuuri, äidillä ei ollut vielä vapulle 2016 mitään ohjelmaa ;)

Viime viikonloppua kohti on siis matkattu jo kauan. Jo alkuun suunniteltiin, että A kun on jo 5 kuukautta, niin pääsemme varmasti ensimmäistä kertaa kahdestaan hurvittelemaan. Toki esimerkiksi kuvittelin hänen jo syövän kiinteitä, mutta niitä ei ole vielä aloitettu. Onneksi pullosyöminen on kuitenkin alkanut sujua, lähinnä etukäteen stressasi nukuttamisen hetki. Mutta mutta..

Kaikki meni loistavasti! A ei toistaiseksi ainakaan vielä vierasta, joten mummun hoitoon jääminen ei tuottanut ongelmia eikä hän ollut yhtään äkäillyt koko päivän tai illan aikana. Unille meneminenkin oli tapahtunut juuri niin kuin odotettiin kello 21 pintaan.

Tiedostan kyllä, että A on ollut melkoisen helppo lapsi tähän mennessä, mutta silti mua tällaiset asiat häkeltävät. Että miten sopeutuvainen hän on. Oli sitten kyseessä Teneriffa, äidin poissaolo tai mummu nukuttajana. Kaikki käy! Mun ihana pentu!

Ja häät olivat aivan upeat! Hääparin näköiset, railakkaat ja tunnelmalliset. Ruoka oli herkullista ja viinapöytä meidän pöydän vieressä ;) Tanssilattialla koettiin hullun hauskoja hetkiä ja vähän herkempääkin menoa. Siellä keinuttiin kaulakkain ku mitkäkin teinit. Muutenkin tuli riekuttua ihan kuin ennen vanhaan (ainoana erotuksena, että minun piti 3 kertaa pumpata ja toki A oli mielessä ja puheissa usein) ja vasta yöllä kolmelta uuvahdimme vierashuoneen sohvalle.

Aamulla pieni hymypoika ei ollut moksiskaan, että kukaan koskaan missään häissä olisi ollutkaan, mummu oli pitänyt hänestä erinomaista huolta. Vanhemmat kyllä tunsivat sen nahoissaan, että hauskaa oli ollut. Ja no, oikeastaan tuntuu kyllä edelleen. Mutta todellakin oli sen arvoista!

Hääkakku kuin kesäinen unelma! Nam!

Nimiäiset

Pitkähkö blogitauko johtui mun pitkästä flunssasta ja lapsen nimiäisistä. Kaikki aika koneella, joka on irronnut viime viikkoina, meni nimenpaljastusvideon tekemiseen :) Se oli kamalan työläs, mutta kyllä kannatti. Valitettavasti siinä esiintyy niin paljon sukulaisia ja lapsia, etten voi sitä täällä jakaa ilman että pyytäisin kaikilta luvan.

Pointtina videossa kuitenkin oli, että lähipiirin lapset sanoivat kaikki videolla yhden kirjaimen nimestä. Emme siis paljastaneet nimeä etukäteen ja lapsetkin saivat kukin tietää vain sen yhden kirjaimen. Olin ihan haltioissani kuinka persoonallisia videoita saimme lapsilta :) Lisäksi pyysin videolle vähän "ulkomaista" väriä ja ulkomailla asuvat / reissanneet osallistuivat videoon myös niin, että lapsen nimi näkyi jossain ulkomaan kohteessa.

Lisäksi videossa oli kuvia ja lyhyitä videoita vauvan ensimmäisten kuukausien ajalta. Vaikka itse sanonkin, niin hieno tuli! Ja ihanana muistona se säilyy :)

Videon tein Windows Movie Makerilla, joka oli muuten yllättävän näppärä ohjelma (ei maksettu mainos) :P

Nimi jää kuitenkin tämän julkisen blogin ulkopuolelle. En tiedä, miten internet toimii silloin kun lapseni on 15-vuotias, mutta eipä hänen äitinsä noloa blogia ainakaan hänen nimellään sitten löydä. Lapsen bloginimi olkoon A, isänsä kun on P ja itse sitten H :)

Nimestä sen verran, että lapsen etunimi on minun suvustani ja toinen nimi P:n isoisän toinen nimi. Etunimi päätettiin oikeastaan jo kesällä, kun sukupuoli oli selvinnyt.

Olimme kesälomareissulla isoisäni luona ja hänen seinällään on eräs pysäyttävä Presidentti Mannerheimin allekirjoittama kunniakirja, jonka ovat saaneet kaikki "Suomelle kalleimman uhrin antaneet" perheet. Kotimatkalla autossa P ehdotti siinä ollutta nimeä ja vaikkei sitä heti päätettykään, niin nimi ikään kuin kasvoi meihin kiinni eikä muita vaihtoehtoja sitten enää lapsen syntymän aikaan ollutkaan. Poika saikin nyt siis vuonna 1942 rintamalla kaatuneen isoisosetänsä nimen.

Pojalla oli päällä valkoinen kauluspaita, pikkiriikkinn solmio ja siniset vakosamettiset lappuhaalarit.

Tätini sanoi minulle nimiäisissä, että hänelle tuli sellainen tunne, että syksyllä kuollut isoäitini (eli hänen äitinsä) olisi sanonut nimestä, että "Minä arvasin, että H valitsee sellaisen perinteikkään nimen". Ja ihan saatan kuulla lauseen mummoni äänellä.

Nimiäiset olivat aivan ihanat ja kaikki sujui suunnitellusti. 35 aikuista ja lähes 15 lasta tekivät juhlasta oikein vilkkaan ja lämpimän. Osan tarjoiluista tein itse ja apua sain lapsen mummulta ja mammalta. Kakut tilasin.

Juhlapöytä. Tarjoiluista etualalla ylpeyteni, kasvisvoileipäkakku.

Videon lisäksi juhlaohjelmaan kuului isäni puhe, kummitodistusten (itse kyhätyt) antaminen ja A:n kummitäti oli järjestänyt yhteislauluksi "Minä soitan harmonikkaa", joka muuten oli lähellä päätyä nimenpaljastusvideolle :D Se on ihana biisi! Nyt videolla oli taustabiisini Kerkko Koskinen Kollektiivin Ole tyytyväinen nuorena loppu, joka täällä blogissakin on esiintynyt vauvajulkistuksen yhteydessä.

Kerrassaan hienot juhlat. Niitä seurasi sellainen hyvä juhlien jälkeinen haikeus, että on taas yksi virstanpylväs ohitettu. Lapsi kasvaa ja nyt hänellä on jo nimikin. Paljon hän on taas muuttunut ja oppinut, siitä lisää erikseen!

P.S. Juhliin oli tilattu myös kilo (1 kg!) marenkia. Sitä "vähän jäi". Nyt kaksi päivää (2 pv) myöhemmin keittiönpöydällä olevassa laatikossa polttelee enää viisi (5 kpl) marenkia. Ja öö, P ei oo niitä juuri syönyt. Mulla on ongelma! Joka onneksi kohta poistuu, kun syön ne loputkin. Samaan syssyyn oon tietty syönyt jämäkakkuja ja mutsin sokeriin dipattuja pikkuleipiä...

P.P.S Julkaisin tämän eilen mutta sitten se katosi..  Tässä uusiksi.

Ihanaa joulua!

En oikein vieläkään voi uskoa todeksi, että meillä asuu tällainen täydellinen pikkutonttu. On ihmeellistä!

Nauttikaa joulusta, puspus!

(Postaus toteutettu kännykällä joulureissusta autossa, katsotaan miten livenä näkyy)

Juhlien viikonloppu

Täytin 32 viime viikonloppuna! Ennen lauantaihin sijoittuvat synttärit ois tarkoittaneet aikamoista riekuntaputkea.

Tai no. Sitä se tarkoitti nytkin. Ilman vaan sitä alkoholia.

Perjantaina äiti tuli yökyläilemään. Saunottiin ja katsottiin Vain elämää. Tipu potki mummuaan.

Ja okei, perjantai ei ollut vielä kovin villi :)

Lauantaina herättiin aikaisin leipomaan porkkanakakkua, jota syömään saapui myös mun isän porukat. Kakkua tarjosin myös maanantaina töissä yhdistettynä synttäri/läksärieväänä.

Sitten pitikin sujahtaa juhlatamineisiin ja rynnätä lahjaostosten (pakko on paras muusa myös lahjojen ostamisessa) kautta ristiäisiin / isoveljen synttärijuhliin. Lapsi sai kauniin nimen, kakku oli hyvää ja noh, muuten kirkollisista tilaisuuksista en niin piittaakaan.

Juhlat jäi meillä hiukan vajaiksi (myös sen takia, että pappi jaaritteli ja kastetilaisuus kesti ikuisuuden), koska piti lähteä kotiin sujahtamaan taas uusiin, illan juhlavaatteisiin.

Illalla ohjelmassa oli VIP-tilaisuus Haloo Helsingin vikalla keikalla. Oli kyllä tosi tosi hauskaa. Enimmäkseen siksi, että paikalla oli paljon kavereita. Ja toki keikkakin oli hyvä, vaikken mikään superfani olekaan.

Kotona olin joskus yhden maissa ja nukkumassa kello kaksi. Note to pregnant self: Virhe!

Sunnuntaiksi olikin suunnitteltu sitten brunssi ravintola Sunniin kahden ystävän kanssa, joista kierompi "perui" tulonsa flunssaan (jonka olin edellisen illan keikalla todennut kyllä olemassaolevaksi) vedoten. Olihan se jossain mielen perukoilla ollut, että ne vauvasuihkut on tulossa, mutta silti onnistuivat ystävät yllättämään. Ja minä tietysti vollottamaan!

Vaippakakkuja on tullut tässä vuosien aikana kyhäiltyä useampia ja tuntui aika epätodelliselta saada sellainen itse. Noin hieno! Ja minulleko se vauva tässä on siis tulossa?

Brunssipaikka oli koristeltu ja ohjelmaakin kaikenlaista. Minulle vain olivat suunnitelleet! Ja tärkeintä tietysti, että olivat paikalla. Tai hengessä mukana, jos eivät paikalle päässeet. Ihania ovat ystävät ja en tiedä, mitenpäin olisin kun olen niin kiitollinen. Pus pus ihan kaikki!

Antti Tuisku -bileet

Täten julistan, että kunhan Tipu on syntynyt ja sopivassa yökyläilyiässä, niin hetimiten pidän kotibileet, joiden teemana on Antti Tuisku.

Kerrottuani tästä kotona P:n ilme sai minut arpomaan, että ehkä ne oiskin naisten bileet (enkä tiiä haluuko naisetkaan tulla), mutta katsotaan sitten lähempänä!

Tämä Antti Tuisku -rakkaus on oikeastaan syttynyt tässä raskauden aikana, joten Antti Tuisku -teemaiset nimiäisetkin voisi tulla kyseen! Ja Tuiskuhan olisi sellainen nimi, joka sopii tytölle ja pojalle...

Okei okei. Jätän tämän linkin vaan tähän, klikkaaminen omalla vastuulla (Antti-kuume on tarttuvaa):

Antti Tuisku vetää Sata salamaa Vain Elämäässä.

Sing-along ja muuta hyvää

Orionissa on järjestetty nyt syksyllä sing-along-näytöksiä. Oltiin viikonloppuna katsomassa ikisuosikkini Grease.

Ihan huikea kokemus. Ihmiset (jotkut peräti teemaan sopivasti pukeutuneet) lauloi ja taputti ja oli ihan fiiliksissä. Yritettiin pysyä mukana hand jivessa ja muutenkin meno oli riehakasta. Noin hauskaa ei oo leffassa varmaan koskaan ollut. Suosittelen ja toivottavasti Orionissa jatketaan näitä näytöksiä, jotka ilmeisesti ovat kaikki myyneet loppuun.

Pieni Merenneito olisi myös haluttu käydä katsomassa sing-alongina, mutta siitä ainoa näytös oli valitettavasti ihan vaan pari päivää ennen laskettua aikaa. Mennään siis noin viikkoa ennen katsomaan siitä ihan tavallinen näytös. Katsotaan kuinka käy ;)

Lauantai oli muutenkin ihana. Lunastin kaasuilulahjaksi saamani superrentouttavan kasvohoidon ja vietettiin muutenkin koko päivä tytöissä. Illalla syötiin Shanghai Cowboyssa, jossa ruoka oli erinomaista. Juuri äskettäin myös Lucha Locossa vierailleena sanoisin kuitenkin, että Lucha on parempi. Meksikolaisia siis molemmat.

Leffan jälkeen istuttiin vielä hetki alas baariin ja tuntui ihan "normaalilta lauantai-illalta", vaikka joinkin vaan vettä. Kunnes piti lähteä kotiin ja sukkuloida humalaisten ihmisten keskellä. Mun vieraiden humalaisten ihmisten toleranssi on laskenut nyt raskauden edetessä todella alas. Ahdistaa ja tuntuu turvattomalta. Olen myös tunnistanut itsessäni pikkuhiljaa kasvavan uudenlaisen tunteen ja se on kai sitten sitä äidin suojeluvaistoa. En minä nimittäin koskaan ole pelännyt niitä bussissa älämölöä pitäviä känniääliöitä, mutta nyt he tuntuvat aika arvaamattomilta. Yöllä kun sain kotioven takanani kiinni, niin huokaisin helpotuksesta.

Sunnuntaina olin auttamassa anoppia hääpaikassamme avoimien ovien päivänä. Hääpaikkammehan oli Naisasialiittounionin omistama Villa Salin Lauttasaaressa ja se tuntui kiinnostavan monia. Siellä kävi siis satoja ihmisiä. Ja kaikki lähtivät yhtä haltioituneina. Itsekin fiilistelin tiloja ja ihania häämuistoja.

Itse olin köökkiapurina, keittelin kahvia ja ravasin Siwasta lisää pullaa, kun yleisömäärä tosiaan yllätti kaikki. Hommissa oli anopin järjestökavereita, jotka jaksoivat iloita ja kysellä Tipusta sekä päivitellä, kuinka minäkin jaksoin 5 tuntia seisoa ja puuhastella. Se on aika hauskaa, että yhtäkkiä sitä onkin joku supernainen, kun jaksaa tehdä tavallisia asioita ;) Munsta on kiva auttaa ja kokonaisuudessaan tilaisuus oli sellainen hyvänmielen tapahtuma. Anopin kanssa juteltiin myös alustavasti Tipun nimijuhlien järjestämisestä Salinissa. Oishan se nyt aika ihanaa!

Parhaan ystävän häät

Viikonloppuna olivat kesän, eiku vuoden, eiku vuosien odotetuimmat häät! Paras ystäväni meni naimisiin ja minä sain kunnian olla kaaso.

Häät olivat ihanat, lämpöiset ja hauskat, ihan niin kuin tuore avioparikin. Sellaiset hääthän on parhaat - järjestäjiensä näköiset.

Kaasona (ja selväpäisenä) hääkokemus oli vähän erilainen kuin yleensä. Sitä on osa taustakoneistoa, joka huolehtii ohjelmasta, siitä ettei kukaan kuole lihakastikkeesta yllättäen paljastuneeseen kalaan, poimii kondomit (yksi löytyi, paketissaan vielä tosin) ja lasten levittämät serpentiinit lattialta (okei, itse ne myös niille annoin), komentaa niitä lapsia (ja tarvittaessa aikuisia) ja lohduttelee mä-oon-niin-kauheen-vanha -kohtauksen saanutta keski-ikäistä naisvierasta vessassa (ja samalla sivusilmällä huomaa, että käsipyyhe on loppu, pitäis jo päästä henkilökunnalle sanomaan... Etkä sä näytä hei yhtään vanhalta)... Kunnostauduin myös syöttötuolien siirtelyssä (jyskyt raahaa tuoleja!), hyvää treeniä ensi vuoteen.

Puheenkin pidin, mutta kirjeen muodossa vain hääparille. Vink vink ujot tai itkupillit tai henkilökohtaisuuksiin menevät puheenpitäjät. Heillehän se puhe pidetään eikä vieraille, joten sen voi "suorittaa" näinkin!

Mielestäni pärjäsin aikas hyvin, mutta kaasoparini olikin aivan super ja piti minutkin pinnalla. Olimme kyllä hyvä tiimi ja suunnittelimmekin jo kaasopalvelun perustamista. Tai joku yhteinen projekti meille pitäisi löytää, ettemme tipu ihan tyhjän päälle. Ja toisaalta häiden morsian on myös sellainen tehopakkaus, että loppujen lopuksi pääsimme kaasoiluissa aika vähällä. Eihän se saanut edes yhtään itkupotkuraivaria saanut! Ei edes siinä vaiheessa kun alkuperäiset kirkkoesiintyjät peruuttivat kaksi viikkoa ennen häitä! Uskomaton paketti hän on!

Ja mitä kirkkoesiintyjiin tulee, niin siinä taisi käydäkin tuuri, että peruivat. Paikkaava lukiotyttöjen kuoro nimittäin lauloi niiin kauniisti. Tai onneksi kuulin heitä jo harjoituksissa, koska itse toimituksesta mulla ei juuri ole muistikuvia. Jännitti niin kauheasti!

Oma suosikkihetkeni häissä oli häävalssi, joka valintana yllätti häävieraat (Vanhoja poikia viiksekkäitä) ja tunnelma salissa oli koko tanssin ajan käsinkosketeltavan herkkä. Toinen lempparihetki oli sulhasen äidin puheen loppu, jolloin hän turvallisin mielin katsoi tuoretta miniäänsä ja luovutti poikansa hyvään kotiin :) Ja tietty tätinä mieleen jää myös se, kun Aada kailotti morsiamen isän puheen jälkeen kovaan ääneen "liikuttavaa"!

Tai no, naimisiin meni paras ystäväni ja hänelle paras mies, että koko päivähän oli yhtä pitkää hienoa hetkeä. Itkutkin pysyi suht hyvin aisoissa, mitä nyt alttarilla meinasin saada kohtauksen ja heittää selälleni vollottamaan.

Ja mitä siihen selvinpäin olemiseen tulee, niin oli hauskaa seurata tarkemmin myös muiden riemua. Jos olen itse humalassa, niin riehun muiden mukana täysin sokkona. Nyt tuli rekisteröityä eri tavalla hauskimmat tanssimuuvssit, nurkkapöydän suukottelijat ja tupakkapaikan avautumiset. Muutaman kerran olen tässä raskauden aikana kokenut sellaisen humalatyypisen riehakkaan tilan. Sellainen löytyi myös kaasotehtävien päätyttyä ihan ilman sitä kuohuviiniäkin, joka toki olisi kyllä maistunut sekin ;)

Henkinen kunto olisi vielä riittänyt jatkoille (känniturpotkin saavat anteeksi, kun kyse on näin isosta juhlasta), mutta pikkuhiljaa fyysiset haasteet alkavat tulla vastaan. Koko päivän seisominen ja puuhastelu tuntuivat jo illalla koko vartalon särkynä. Selkä ja vatsa yksinkertaisesti kaipasivat vaakatasoa. Ja ekaa kertaa elämässä sitä oikeasti on ihan pakko kuunnella kropan viestejä.

Muutenkin kyllä väsytti, sillä Tipu oli saanut väärää tietoa juhlien ajankohdasta ja piti omat bileet jo pe-la-yönä. Ekaa kertaa liikkeet tuntuivat molemmin puolin vatsaa samanaikaisesti. Hän siis venytteli poikittain. Tai kokovartaloinnostui.

Onnea vielä hääpari! Kiitos, että sain olla osa juhlaa, mutta vielä parempaa on olla osa elämäänne! Pus. Ja kippis ;)

Kesäjuhlat! Ulkona!

Siitä alkaa tulla jo perinne, että P:n synttäreitä vietetään hänen äitinsä siirtolapuutarhamökillä.

Ihana, että toisella on syntymäpäivä kesällä (vaikka lapsuustraumoja synttäreistä, joihin kukaan ei päässyt, löytyykin), että voi pitää juhlat ulkona!

Ruoaksi tarjottiin teriyaki-marinoituja tofuburgereita ja hodareita kaikkine lisukkeineen. Väliin tein esim. chipotle-majoneesia, jonka ohje täällä. Tällä kertaa jätin majoneesin tekemisen (kokeilin kerran, ei minusta eroa kaupan majoneesista juurikaan) ja tein vain maustekastikkeen, jonka sekoitin tavalliseen majoneesiin.

Kakku oli valkosuklaa-raparperi-mansiikka tämän ohjeen mukaan. Tein kuorrutteen tuplana ja ostin pohjat (6 kpl) kaupasta ja tosiaan lisäsin väliin myös tuoreita mansikoita.

Juhlissa olleet lapset auttoivat kakun koristelussa, siitä tulikin oikein hieno JÄTTIkakku. Ja maultaan erittäin onnistunut, peittoaa perinteiset kermakakut mielestäni 6-0.

Ihanat juhlat!

P:lle ostin lahjaksi (hänen kyllä itse toivomansa) työkalupakin... Niinpä. Varmaan saan itseäni syyttää, jos lokakuussa ilmestyy lahjapaketista tehosekoitin (meiltä itse asiassa meni vanha juuri rikki :)).

Robbieee!

Kaksi superkonserttia viikon välein. Wuup!

Robbien olen nyt nähnyt jo 4 kertaa. En edes laske itseäni miksikään superfaniksi, vaikka keikallahan on käyty sekä Ruotsissa että Virossaki!

Ja kyllähän minä Robbien musasta olen vuosikaudet nautiskellut, ehkä näistä uudemmista vähän vähemmän mutta niistäkin. Ja on se vaan niin hyvä show-mies, joka kerta viihdyttää. Funny as hell!

Tällä kertaa oltiin siskon kanssa lavan edessä tai keskellä, lava kiersi meidän ympäri. Pois lähtiessä mietittiin, että miksi koskaan enää mentäis muunlaisille paikoille. Ihan mahtavaa!

Ja tietysti kohokohtana se, että Robbie kätteli mun siskoa loppuvaiheessa keikkaa. Käsi, jota ei pestä enää ikinä :D

Ja pari videota, oltiin noin lähellä!!

Just Justin

OMG.

Olipahan keikka. Justin oli livenä just niin täydellinen kuin levyillä, videoissa ja lehtien kansissa. Smooth on ehkä paras sana kuvailemaan.

Mullla kävi moukan tuuri, kun en viime syksynä jaksanut/viitsinyt hankkia lippua ja alkoihan se tässä keväällä keikan lähestyessä harmittaa.

Viikko sitten yksi kaveri kysyi multa, olisinko kiinnostunut lipusta, kun hän ei itse pääse. Ai että olisinko!

Pari videota. Hassua kyllä tuo laulu kuuluu tosi hyvin, mutta näyttää siltä että yleisö istuisi paikallaan hiljaa. Todellisuudessa siellä oli ihan huikea meno, ihan hiki tuli, mutta äänentoisto näköjään peittää kaiken alleen.

Yllätysten viikko

Sain toimia viime viikolla sekä yllättäjänä että yllätettävänä.

Tässä kolmenkympin kynnyksellä (tai no nythän täällä ollaan jo sisäpuolella) on tullut tavaksi pitää raskaana oleville ystäville jonkunlaiset baby showerit. Yllätyksenä tai sovitusti, miten ne nyt on parhaiten järjestyneet.

Toiselle kierrokselle on vähän epävirallisesti puhuttu, että ehkä vaippakakut saavat jäädä. Viime viikolla kuitenkin yllätettiin eräs kakkoskierroslainen viemällä hänet syömään. "Aikuisten vauvakutsut" tai jotain sinnepäin. Luulenpa, että tämä äiti arvosti iltaa ulkona :)

Perjantaina oli P:n ja bestiksen miehen vuoro yllättää meidät. Huijasivat meidät Kampin linja-autoterminaaliin, jossa saimmekin kuulla, että lähdetään Tukholmaan. Mukaan saatiin bingo-laput, joissa oli tehtäviä koko reissun ajalle. Tehtäviin kuului tietysti esimerkiksi kaikkien laivan baarien läpikäynti, buffa-övereitä, selfieitä Sergelintorilla, ruotsin puhumista ja sambaamista.

Hytissä meitä odotti skumppaa ja ruusuja. Liikkistä. Loppu olikin sitten hulinaa. Molempina iltoina meni aamuun asti, joten hauskaa riitti.

Ei opi kolmekymppinenkään vielä. Viimeksi päivittelin tätä hankalaa risteilystä toipumista tammikuussa... Niinpä niin.

Rentoutuskellunta ja Earth Hour

P osti ystävänpäivälahjaksi meille rentoutuskellunnat.

Käytiin lauantaina kokeilemassa ja olihan se aika jännää. Alasti kellumaan tankkiin, jossa on puoleen sääreen suolavettä. Kääk!

Hyvin siinä kellui, ei ottanut pylly pohjaan, ajantaju lähti ja tuntui, ettei jalkoja olisi ollut olemassakaan. Meinasin nukahtaa.

Itse en uskaltanut pistää valoja pois (nössö!), mutta P oli tehnyt senkin. Hänen mielestään tunti kelluntaa oli vähän liikaa.

Ajattelin kyllä, että pitää käydä vielä toiseen kertaan, koska tää eka kerta oli vähän sellaista jännäämistä. Ehkä toisella kertaa rentoutuisi jo vähän paremmin. 

Mutta kannattaa kokeilla, painottomaan tilaan kun ei pääse kuin kellumalla tai avaruudessa :D

Earth houria vietettiin siskon ja siskonmiehen kanssa meillä. Tehtiin ihan älyttömät mätöt (parsaa, lohta, sobanuudeleita, epäonnistunut vaahterasiirappimustikkakakku ja iltapalaksi vielä fondueta), juotiin viiniä, pelattiin Scrabblea kynttilän valossa ja höpöteltiin yömyöhään. Ihanaa!

Tulppaaniaika

Ajeltiin äidin luo perjantaina. Vietiin oransseja tulppaaneita - lienee äidin lempiväri. Pitsaa ja pitkästä aikaa hää- ja häämatkakuvia. Oi.

Illalla oli niin lämmin, että lasitetun parvekkeen ovi sai olla olohuoneeseen auki. Aamulla oli lunta.

Vanhainkodissa asuva isotäti ei ole vuosiin tunnistanut, yleensä ei edes juuri reagoi vierailijoihin. Tällä kertää tädin käsiä paleli ja tartuin häntä käsistä. "Onpa sinulla kuumat kädet", hän sanoi. Ja tämän jälkeen jutteli minulle suoraan pitkät pätkät. Ei mitään järkevää. Jotain siskosta, jotain pois lähtemisestä. Hän kuitenkin kysyi missä minä asun ja kun olin lähdössä, hän sanoi "tule käymään kun tulet taas tännepäin." Olikohan se se kosketus?

Isotädin naapurissa asuu edesmenneen miehen sisko ja hänen miehensä. Vietiin liiloja tulppaaneita - P valitsi. Tarjolla oli kinkku-jauhelihapitsaa. Kuiskasin P:lle, että minä voin syödä. P:n kieltäytyessä pitsasta lohduton katse minuun päin "Kai sinä syöt?" Ja söinkin. Kohteliaisuudesta. Kyseinen mummeli kun sattuu olemaan yksi herttaisimpia mummeleita maan päällä.

Illalla tortilloita, ystäviä ja vauvoja. Viiniä! Ilon ja surunkin kyyneleitä! Taas Turussa niin kuin aikoinaan. Yöbussilla kotiin.

Sunnuntaina kotimatkalla käytiin vielä isällä, jossa isän vaimosta oli tullut ensimmäistä kertaa mummo. Vielä yksi iso kimppu tulppaaneita. Vaaleanpunaisia tähän tilanteeseen!

Kotona tulppaanit olivat ehtineet kuihtua. Täytyy ostaa uusi kimppu!

Skippasin treenit

Viikonlopun aikana juhlittiin sekä aikuisten kesken että lasten synttäreitä. Vuosia täyttivät mun siskontyttö Aada ja P:n siskontyttö. Aikuisten juhlissa teemana oli kissanristiäiset.

Meidän Aada on jo 7 vee! Voitteko uskoa. Maailman rakkain lapsi menee syksyllä kouluun. En kestä!

Muistatteko vielä tämän kakkapyllyn? Tai englantilaisen pikkuneidin? Huomaavaisuus on ollut tytön luonteenpiirre jo aika pienestä! Tiedä mitä tästä politiikkaakin jo pohtineesta tytöstä vielä tulee!

Aikuisten illanistujaisia vietettiin myös sekä perjantaina että lauantaina. Ensimmäiset vei skumpan ja tapaksien voimalla johonkin hämärään lauttasaarelaiskapakkaan, jossa Lasse Pöystinkin tiedetään viihtyvän (ikävä kyllä ei ollut nyt paikalla). Toisissa juotiin boolia, jonka jälkeen pelattiin tarkka-ammuntaa pleikkarilla. 

Melko ohjelmantäyteinen viikonloppu siis! Töitäkin ehdin tehdä ja olympialaisia tuijottaa. Lauantaiaamuna heräsin slopestylefinaaliksi, mutta sunnuntaina en. Ei ne koskaan voita kun mä katson!

Elämään jäänee Anssi Koivurannan heitto mäkihyppykarsinnan jälkeen, jota katsottiin lauantai-illalla kaveriporukassa. Toimittaja kysyi, että miten Anssi aikoo rentoutua ennen finaalia. ”Ei paljon tän rennompi voisi olla, skippasin treenitkin päivällä!” 

Siis jätkä menee olympialaisiin ja skippaa treenit! WOT!

Mekin skipattiin sulkapallotreenit sunnuntai-illalla (tämä tuskin järisyttää suomalaista urheilukansaa) ja keskityttiin X-filesien katsomiseen. Ollaan aloitettu ihan alusta, Mulder ja Scully rocks!

Pitkää karmaa

Sitä kutsutaan myös hillittömän viikonlopun jälkeiseksi vaikeaksi alkuviikoksi.

Tänään on jo tiistai ja silti. Heikotus.

Huh. Ei taida kolmekymppinen kroppani enää kestää kahden päivän ilakointia putkeen.

Minua myös edelleen keikuttaa. Aamun vesijumpassa en meinannut pysyä hereillä.

Siitä laivareissusta siis on kyse. Olihan muuten ihan huikea reissu, ihania tyttöjä, paljon tanssimista, pieniä tärkeitä hetkiä ja... minä voitin laivan musavisan! Haa, en oo varmasti ikinä ennen voittanut mitään. Saati mitään taitoa vaativaa. Tai tietoa tässä tapauksessa!

Ainut julkaisukelpoinen kuva reissulta. Miettikää, millainen reissu... Ja miettikää, että tämän lautasen omistaja on mun paras ystävä! Nakkeja ja jätskiä!

Vuosi 2013

Tänä vuonna on juhlittu todella monet kolmekymppiset, koska suuri osa ystäviäni jakaa kanssani saman syntymävuoden 1983. On ollut toki ihan mahtava juhlavuosi, mutta täytyy sanoa, että onneksi seuraava samanlainen on vasta 10 vuoden päästä. Rankkaa!

Rahaa säästääksemme ja toisiamme hauskuuttaaksemme päätimme jo viime vuoden puolella, että kaikkia kolmekymppisiä juhlistetaan lahjojen sijaan laululla, joiden valitsemista hiottiin vuoden mittaan. Jokaisiin juhliin harjoiteltiin yhtä paljon (0-1 kertaa). Minun juhlissani ystävät lauloivat Pidä huolta, minusta se kuulosti upealta. Liikutti.

Niin, itsekin täytin 30. Säästyin ehkä pahimmalta kriisiltä häämatkan osuvan ajoituksen ansiosta, vaikka tuntuu etteivät ne ystävätkään ole pahemmin kriiseilleet.

Vuoden aikana menin sekä kihloihin että naimisiin. Tuntuu vieläkin uskomattomalta, että elämä vei minut vuoden aikana ensin pariisilaiseen maailmanpyörään ja tuoreena aviovaimona vetistelemään Espoon maistraattiin. Ja kaikki se rakkaus, mitä olemme saanet toistemme lisäksi lähipiiriltä. Polttarit! Häävieraat! Rakkauden vuosi 2013! Kiitos, kiitos, kiitos!

Hih, ja muuten tänä vuonna ei tainnut mennä kukaan muu tuttu naimisiin paitsi minä ja mun isä. Hyvä me!

Nyt eletään avioarkea, eihän se eroa avoelämästä juurikaan. Paitsi että mulla on uusi sukunimi ja en vielä kyllä ole siihen tottunut. Ja vihjailuja perheenlisäyksestä saa kuulla useammin.

"Muistatteko sen vuoden 2013, kun kaikki sai lapsen?" Olen vuoden aikana saanut tutustua uusiin ihmisiin - muutamiin isoihin ja moniin ihaniin pieniin. Aiemmin taisin kuvittella, että kaikki vauvat on samanlaisia ja näyttää samalta, mutta tämä vuosi on opettanut toisin. Pieniä erilaisia persooniahan ne on kaikki jo aika alusta. Tuleekohan samanlaista "vauvaruuhkavuotta" enää toiste. Toisaalta ehkä emme ole nähneet vielä mitään...

Ja minusta tuli myös toistamiseen kummitustäti. Tärkeät, rakkaat siskontytöt. 

Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja kävin Afrikassa. Se oli kyllä elämäni reissu ja jätti sulateltavaa pitkäksi aikaa. Ja hingun päästä sinne uudelleen. Vuoden aikana kävin myös Pariisissa ja Pietarissa (ekaa kertaa Venäjällä). Ja Tallinnassa katsomassa Robbieta!

Kop kop kop. En ollut yksissäkään hautajaisissa. Kop kop kop. Mutta tämä tarkoittaa, että minulla on kaikki rakkaat ympärillä, jotka olivat vuoden alussakin. Siitä olen onnellinen. Mutta silti kop kop kop.

En kirjoittanut kirjaa, mutta osallistuin yhteen kirjoituskilpailuun. Alku sekin, vaikkei menestystä tullutkaan.

Lopetin lihansyönnin (tästä mietteitä lisää jossain vaiheessa).

En pyöräillyt 1 000 kilometriä tänäkään vuonna (750 kilometriin se jäi). Sen sijaan ostimme kesärutkun aka auton, joka on meillä edelleen. Hmph.

Joulukuussa olen uskaltanut tunnustaa itselleni, että olen ollut vähän väsynyt enkä jaksa kaikkea. Sen tunnustamisen jälkeen on helpottanut, väsyttävintä koko asiassa ehkä oli se ponnistelu väsymystä ja sen myöntämistä vastaan. Eilen paistoi aurinkokin, kyllähän se tästä.

Selailin kuvia tältä vuodelta, niistä todettakoon: Näin edesmenneen Nalle Lehtosen Lohjan Tanhuhovissa ja Robinin Aadan kanssa Circuksessa, Kickersit tulivat takaisin, neuloin kahdet villahousut ja paljon sukkia ja lapasia, kävin katsomassa MM-jääkiekkoa, olin mukana järjestämässä tuottoisaa tavarakeräystä Hope-järjestölle, vietin mahtavan kesän festaroiden, mökkeilen ja häitä valmistellen, kasvatin tomaatteja parvekkeella, sienestin, tein omenahilloa, söin mahtavissa ravintoloissa (aika monesti), kokkailin, kävin sirkuksessa, juhlin, juhlin ja juhlin. Ja kaikki tämä mahtavien ihmisten kanssa.

Good year 2013!