Ensimmäisen kerran asia tuli tietoisuuteeni joskus parikymppisenä, kun olin kesätöissä sairaalassa laitoshuoltajana. Henkilökunnan taukotilan ilmoitustaululla oli lappu, jossa etsittiin munasolunluovuttajia.
Voisinhan mä kai, oli eka ajatus. Toinen ajatus oli, että ai ei saa polttaa tupakkaa. Kolmas ajatus, ai se lapsi sais tietää minusta 18 vuoden päästä. NO EI TODELLAKAAN!
Asia on jäänyt siitä asti muhimaan jonnekin takaraivoon, pulpahdellut sieltä aina välillä ja jossain vaiheessa se muuttui "ei koskaan" -ehdottomuudesta "joskus sitten" -odotustilaan.
Sitten tuli Arvo. Hänen odotustaan edeltänyt aika sai minut miettimään luovutusta entistä vakavammin. Vaikka itsellä ei ollut koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta, sain kuitenkin nähdä väläyksen siitä, millaista on todella haluta lasta.
Sen väläyksen aikana päätin, että jos saan terveen lapsen ja kelpaan luovuttajaksi, niin sitten vihdoin tämän teen.
Olen pohtinut asiaa monilta eri kanteilta vuosien varrella ja toki myös sitä, että tämä mahdollisesti hoidosta syntyvä lapsi voi 18-vuotiaana ottaa minuun yhteyttä. Yhdelle ystävälle totesin, että "olen sitten jo viiskymppinen, kai mä sen handlaan".
Vaakakupissa painaa minulla kaikkein eniten se, että tuolla on joku, joka tarvitsee yhdessä elämän suurimmassa asiassa apua, ja minulla saattaa olla mahdollisuus auttaa.
Viime kesänä yksi ystäväni luovutti munasoluja ja sen ansiosta minulla on jo etukäteen prosessista jonkinlainen käsitys eikä se tunnu mitenkään pelottavalta. Samasta syystä ajattelin jakaa kokemukseni täällä blogissa ja ehkä siten rohkaista myös muita luovutusta pohtivia.
Koska?
Luovuttajan tulee olla alle 36-vuotias. Minä olen nyt 33-vuotias, joten jos olenkin tätä asiaa jo 10 vuotta pohtinut, niin toiseen vastaavaan ei ole enää varaa. I just aint getting any younger!! Ja elämäntilannekin on nyt stabiili kaikin puolin.
Imetyksen täytyy käytettävien hormonien vuoksi olla loppu ennen hoidon aloittamista, mutta soveltuvuutta luovuttajaksi voidaan testata ennenkin. Imetys onkin ollut nyt ainut "jarru" tässä asiassa enää toistaiseksi, mutta niinpä vaan sekin loppui juuri (tästä lisää myöhemmin).
Eli miksei nyt? Nyt!
Miten?
Jätin joitain viikkoja sitten yhteydenottopyynnön lapsettomuusklinikalle ja sieltä soitettiin jo seuraavana päivänä.
Ensitapaaminen hoitajan kanssa oli viime viikolla. Tapaamisen aikana viimeisetkin epäilyksen rippeet hävisivät, hoidot ovat nykyään todella kehittyneitä, oma hedelmällisyys ei tästä kärsi ja komplikaatiot ovat harvinaisia.
Loppukuusta minulle tehdään lääkärintarkastus ja kromosomitesti. Testissä voisi ilmetä joku perinnöllinen ongelma, joka estäisi luovutuksen, mutta kuulemma sen todennäköisyys on todella pieni, koska olen itse terve ja lapsenikin on terve.
Joten jos kaikki on ok, niin hoito voidaan aloittaa siinä kuussa kun minulle parhaiten sopii. Munasolua odottavia on jonossa koko ajan. Heistä valitaan saajaksi sellainen äiti, joka vastaa suurinpiirtein pituuttani, silmien- ja hiustenväriäni. En tule koskaan tietämään heistä mitään, he minusta vain ikäni.
Eli tuttavallisesti "munasolut jakoon" -proggis on vuosien jälkeen käynnissä! Päivittelen kuulumisia asian suhteen, kun kerrottavaa on.
Vaikka prosessi tietty jännittää, niin päällimmäisenä on vain vahva toive siitä, että soluistani olisi jollekin apua. Että jospa ne nimettömät tyhjät sylit saataisiin täytettyä.
 |
| Kuva: Wikimedia |
No comments:
Post a Comment