Reissaajat kotona ja kipeänä

Reissusta on kotiuduttu. Kaikki meni hyvin. Lentomatkasta vauvan kanssa olen sanonut näin: "Ei se nyt elämäni hauskin kokemus ollut, mutta meni ihan ok".

Mutta loma sitten taas, sehän on ihmisen parasta aikaa! Oli nytkin. Aurinkoa, ranta, ravintoloita ja matkanjohtajana tällä kertaa vauva, joten lähinnä pelkkää leppoisaa ja aikatauluttamatonta menoa :)

Ikävä kyllä kotiinpaluu otti niin koville, että perheen aikuiset ovat kipristelleet flunssan kourissa jo yli viikon. Luulin itsekin sen jo selättäneeni, mutta toisin kävi.

Lisää siis lomasta myöhemmin. Mullahan on peräti jotain vinkkejäkin jaettavaksi!

Päivä, jolloin minusta tuli äiti

Kello oli soimassa puoli seitsemän. Sairaalaan oli käsketty kahdeksaksi ja sitä ennen oli käytävä labrassa. En ollut nukkunut yhtään, pari päivää aiemmin alkanut nivuskipu valvotti. Ja tietysti jännitys. Henkeä salpaava jännitys.

Puin jo sängyssä tukisukat jalkoihini. Monimutkaiset sukat, mutta tärkeät, näin oli sanottu.
Peseydyin, join yhden sallitun mehulasillisen. Etukäteen ahdisti, ettei aamupalaa saisi syödä, mutta ehkä se ei olisi edes maistunut.

Laukut oli pakattu valmiiksi edellisenä iltana, ihan liikaa kaikkea, mitä sitä nyt ensikertalainen voi vauvanhakumatkalla tarvita.

Soitimme taksin. "Minne matka?" "Naistenklinikalle."

Olimme vitsailleeet edellisenä päivänä, että leikkisimme taksissa kiirettä. Minä ähisisin ja mies hokisi, että pidätä, pidätä. Todellisuudessa ajoimme taksin kyydissä heräilevän kaupungin läpi aika hiljaisina ja mietteliäinä. Illaksi oli luvattu myrskyä, mutta aamu oli tavallinen marraskuun aamu. Niin pimeä kuin vain marraskuun aamu voi olla.

Puhelimeen piippasi välillä viestejä ja mietin liikuttuneena, kuinka monet muutkin jännittivät meidän kanssamme tätä päivää. Jälkeenpäin ajatellen ihanin asia sovitussa sektiossa oli juuri se rakkaus ja tuki, jota etukäteen saimme.

Labrassa ei ollut vielä ketään, pääsin ensimmäisenä sisään. Hoitaja sanoi verta ottaessaan "sulla se onkin tänään jännä päivä". Myhäilin jotain vastaukseksi. Tuntui, että jos sanon jotain, alan varmasti itkeä.

Osastolla meidät otti vastaan herttainen kätilö. Hän olisi mukanamme päivän. Vaihdoimme sairaalavaatteisiin. "Sulla on noi sukat väärin, anna mä autan", kätilö totesi ja riisui sukkani ja puki ne oikein. Monimutkaiset, tosiaan!

Sitten kätilö ultrasi vielä tarkistaakseen vauvan asennon. Laite oli jotenkin rikki ja kätilö epävarma käyttäessään sitä. "Kyllähän tuon tuossa täytyy olla se pää, et ole tuntenut että vauva olisi kääntynyt?" Ei ollut kääntynyt, pää oli edelleen kylkiluiden alla.

Viimeiset hetket ennen äitiyttä vietin lapsivuodeosaston käytävällä. Olimme toisena leikkausjonossa, meitä ennen odotushuoneessa ollut nuori pari oli jo lähteneet, siellä saivat jo vauvansa. Hetken olin kateellinen.

Mies torkkui odotushuoneen nojatuolissa. Minä luin käytävän varrella olevia imetysohjeita ja tökin vatsaani, että tuntisin vielä yhden liikkeen.

Sitten melkeinpä tuntia ennen kuin meille oli luvattu, tuli leikkaava kirurgi minua tapaamaan. Ei siinä suuria suunniteltu, hän kertoi lyhyesti toimenpiteestä. "Onko toiveita?" Vauvan kun saan terveenä ulos. Myhäilin vain, en pystynyt puhumaan.

Kätilö tuli hakemaan meitä, käpöteltiin yhdessä alas leikkaussaliin. Tuntui epätodelliselta, että kohta minusta tulisi ulos meidän vauva. Voisiko tulla oikeasti? Menisikö kaikki hyvin? Mitä, jos sieltä tulisikin koiranpentu? Sammakko? Voisiko olla ihan oikea ihmisvauva, meidän? Jälkeenpäin nämä ajatukset naurattivat kovasti, sammakko? Oikeasti?

Leikkaussalissa kävi kova kuhina. Kaikki esittäytyivät, en muista kenenkään nimiä. Minuun laittettiin kaikenlaisia piuhoja ja laitteita kiinni. Piippauksia ja käsivartta muutaman kerran minuutissa puristava verenpainemittari (tästä jäi viikkokausiksi isot mustelmat). Epiduraalin laitto sattui. Katerin laitto tuntui epämiellyttävältä.

Mies katsoi vieressä jotenkin avuttoman, mutta samalla lohdullisen näköisenä. Joku kysyi kumpi on tulossa. Poika, sain sanottua. Pitkästä aikaa poika, joku kommentoi. On ollut pelkkiä tyttöjä.

Sitten minut autettiin makaamaan ja mies ohjattiin pääni taakse. Verho kiinni, vauva ja maha toiselle puolelle, jännittyneet vanhemmat toiselle. Mies silitti päästä ja sanoi, että "kaikki menee hyvin". "Ei puhuta", minä vastasin. Itketti vähän.

Saako laittaa radion, joku kysyi. Sopii, jälkeenpäin emme kumpikaan miehen kanssa muistaneet, mitä sieltä soi. Olisi ollut kiva muistaa...

Kirurgi ja yksi hoitajista puhuivat omista lapsistaan. Ennen aloitusta kokeiltiin puutumistani. Tunsin kipua ja minulle annettiin toinen satsi puudutetta.

Anestesialääkäri antoi luvan aloittaa. Tunsin edelleen, puudute poistaa terävän, muttei tylppää tuntemusta. Yllätyksenä tulivat myös äänet. Ei tuntunut eikä kuulostanut kivalle. Ahdisti.

6 minuuttia leikkauksen alusta kirurgi sanoi vieressäni istuvalle anestesialääkärille "kv". Kysyin myöhemmin, mitä se tarkoitti. Kohtuviilto. Anestesialääkäri tulkkasi lyhenteen meille leikkaussalissa. "Kohta syntyy". Itketti jo enemmän.

Tunsin kun minua heiluteltiin ja sitten... Parkaisu. Onnitteluja. Kätilö vilautti verhon ohi pikkuruista rääkyvää ihmistä. Hän asetti vauvan pöydälle, puhdisteli ja kutsui miehen luokseen. En nähnyt kunnolla, kun itketti, enkä voinut pyyhkiä kyyneleitä käsien ollessa kiinni koneissa. Joku päästi sitten toisen käteni irti.

Miltä se näyttää? Jotain kyselin. "Valitettavasti tää näyttää ihan multa", mies sanoi ja otti kuvia. Näin vilauksia päästä, pitkulaiselta näyttää. Kulkuset vilahtivat. Poikahan se. Kätilö toi vauvan lähelleni, sitten hänet asetettiin paitani sisään. Hassu tukka, taisin sanoa. En taaskaan nähnyt kovin hyvin, kun vauva oli niin lähellä ja silmät sumeat. Hän karjui koko ajan, sitten väsähti.
 
Pikkuruisimmat kädet. Ihmeen puhdas. Ihmeellinen muutenkin. Minun. Meidän.

Leikkaus saateltiin päätökseen verhon takana. En enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ahdistus oli kokonaan poissa.

Kirurgi kehui kaiken sujuneen nopeasti. Sitten meidät kärrättiin heräämöön. Pidin pienestä kiinni kuin viimeistä päivää koko matkan. Mitä jos se luiskahtaisi pois.

Heräämössä vauva mitattiin ja punnittiin. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan toivotusti, sitä paineltiin ja sain lisälääkkeitä. Ensimmäistä kertaa minuun todella sattui ja olo oli humalainen. Pieni pysyi rinnallani. Mies käväisi kahvilla. Hän halusi laittaa jo viestejä, mutta kielsin sen. Olin etukäteen sanonut, että haluan soittaa perheelleni itse. Olin siihen kuitenkin liian sekaisin.

Olimme heräämössä pari tuntia, jonka jälkeen meidät kärrättiin osastolle. Vauva pysyi edelleen rinnallani. Hän huusi aina hetken ja väsähti sitten. Osastolla perhehuone oli juuri vapautunut ja sitä siivottiin, odotimme käytävässä hetken.

Alkuiltapäivästä tajusin morfiinipöhnissäni, etten jaksaisi millään soittaa ja viestit lähetettiin "Meillä on täällä tällainen pikkuinen poika"... Emme olleet kertoneet sukupuolta etukäteen. Onnitteluja, lähetimme myös kuvia.

Ihmettelimme vauvaa, eihän sitä uskaltanut edes liikuttaa, hellästi vain silitellä. Kätilö opetti miestä vaihtamaan vaippaa ja minua imettämään. Tuntui, ettemme osaa mitään.

Paras ystäväni, Arvon kummitäti, tuli illalla käymään. Hän joutui kahlaamaan läpi marraskuisen myrskyn. Mies kahlasi samaisen myrskyn läpi huoltoasemalle ostamaan sikarin. Jälkeenpäin en muista illasta paljon mitään.

Vauva pysyi rinnallani vaipanvaihtoja lukuunottamatta seuraavaan aamuun. En uskaltanut liikkua, mutta sain kai vähän nukuttua.

Tämä kuva on ehkä aidoin minusta koskaan otettu. Yleensä aina täytyy ottaa 100 otosta, että saa yhden hyvän. Mutta tässä ensimmäisessä yhteisessä kuvassa Arvon kanssa, tässä ainokaisessa otoksessa, jossa leikkauskin on vielä kesken, näytän mielestäni juuri oikealta. Ihan äidiltä.

Ensimmäiselle perhelomalle, mars!

Reissupellet vievät jälkikasvunsa huomenna ensimmäistä kertaa ulkomaille. Suuntana tällä kertaa lapsiperheelle sopiva kohde, nimittäin Teneriffa (luetaan Tenurihva).

Äkkilähtö tilattiin viime viikolla. Laukut odottavat pakattuna. En viitsi tähän linkata Forecan sääkarttaa ja tohtiiko edes kertoa, että saimme upgraden parempaan hotelliin kun valitsemamme olikin täynnä...

Jee perheemme eka loma! Olen innoissani! Ja sitten myös IIK, neljäkuukautisen kanssa lentokoneessa kuusi tuntia! Olen kauhuissani!

Tässä alla tyylinäytteemme junasta parin viikon takaa. Se meni oikein kivasti, maisemien ihailua, äidin imetyskorun ja evässämpylän paperipussin syömistä sekä kahdet kakat. Kaikki tämä Turku-Helsinki-välillä. Olemme siis kokeneita reissaajia ;)

Pieni reissukaverini.

Kesäajan uneton

Mmmmm... A nukkua tuhisee neljättä viidettä tuntia jo, meni nukkumaan tavalliseen tapaan kesäajasta huolimatta. Yhdet päikkärit jäi välistä päivällä.

Äiti sen sijaan. No valvoo.

Oon aina ollut herkkäuninen ja kesäaika on aina aiheuttanut parin yön unettomuutta tai heräilyjä outoihin aikoihin. Niinpä nytkin.

Tämän herkkäunisuuden takia en ole nyt vauva-aikanakaan nukkunut kuin muutaman päiväunet. En ole niitä juuri koskaan harrastanut, lähinnä tosi tosi väsyneenä ja krapulassa. Yleisesti haluan nukkua öisin, en päivällä.

Alkuun unta riitti öisin aika hyvin aina kun mahdollista ja nukahdin nopeasti A:n perässä. Nyt on alkanut valvottaa ja nukahtaminen saattaa syöttämisen jälkeen kestää.

Toisaalta tarvitsen myös aika vähän unta, joten siksi en kai pahemmin väsy vaikka en aina nuku. Öisin tuskailen, mutta päivisin pärjään. Toki pinna saattaa olla kireämpi ja aivot vähän jäässä välillä. Ja perus iltapäiväkoomat kuuluu tietysti asiaan :D

A täytti eilen 4 kuukautta. Ensi viikolla on neuvola. Kasvu vähän jännittää, eiköhän se 7 kiloa ole jo rikki. Aikamoinen jässikkähän tuo on ja välillä kädet väsyy kanniskeluun.

4 kk ikähän tuo mukanaan luvan antaa kiinteitä. Itse ajattelin jatkaa täysimetystä (tarkoittaa siis, että vauva syö vain maitoa) vielä jonkin aikaa, jos neuvolassa se hyväksytään lähinnä siis juuri kasvun puolesta ja tietysti, jos maitoa riittää. 6 kk on edelleen täysimetyssuositus, johon asti vauva pärjää pelkällä maidollakin ja joidenkin tutkimusten mukaan sektiovauvojen suolistobakteeristo kehittyy hitaammin (eli muun ruoan sietokyky voi olla heikompi pidempään), joten senkin puolesta ehkä mieluummin täysimettäisin lähemmäs 6 kuukautta. 4 kk - 6 kk aikana kiinteät on kuitenkin hyvä aloittaa allergioiden mahdolliseksi välttämiseksi. Katsotaan, kuinka asia menee.

Imetys onkin hyvä aihe seuraavalle unettomalle yölle. Siitä riittäisi kirjoitettavaa.

Tällainen yöavautuminen. Kokeillaas taas nukkumista :)

Iso pieni energiaa täynnä.

A 5 päivää ja 4 kuukautta. Äitikin on lähtenyt uudelleen kasvamaan, enkä siis todellakaan tarkoita uutta raskautta vaan tätä edelleen jatkuvaa "jouluherkuttelua" :D

Naurata vauvaa!

Eilen illalla hassuttelin A:n kanssa sohvalla.

"Tää nauraa ihan kohta", huikkasin toisessa huoneessa pyykkejä laittavalle P:lle.

Ja sieltä se hetkeä myöhemmin tulikin. Vauvan hekotus. Ihan parasta remakkaa emme saaneet videolle, mutta ensimmäistä naurua kuitenkin.

Helppo varmaan arvata, mitä tässä taloudessa tehdään koko pääsiäinen... No, nauratetaan vauvaa tietty!

Öm ja juu, huomasin kyllä sen, mitä ehkä videon jälkeen mietitte, että huomasikohan se? :)

Hyvää pääsiäistä ja A 4 kuukautta

A on pian 4 kuukautta. Hän kääntyy (aina kun huvittaa tai pääsee, paremmin kertisvaipan kanssa kuin kestovaipassa) ja juttelee (aina kun huvittaa, joskus käydään jo pitkiäkin keskusteluja, välillä ei irtoa äänen ääntä). Sylissä hän pyrkii jo välillä istuma-asentoon. Tarttuminen on kehittynyt tosi nopeasti, nyt Sofie Le Giraffe pysyy pidempään kädessä ja löytää useammin suuhunkin.

Naurua edelleen odotellaan. Olen kuullut naurahduksen kaksi kertaa, ekan kerran jo yli kuukausi sitten, viimeksi eilen kaverin luona. Hän huudahti "Joko A nauraa?" johon minä, että en ole kyllä ennen tuota kuullut ennen :) Kutittelu ja kukkuu-leikki irroittaa kyllä todella riehakkaat hymyt ja ölinät, mutta kikatusta ei vielä!

Ympäröivä maailma kiinnostaa A:ta koko ajan enemmän. Syömisestä ei aina meinaa tulla mitään, kun ei malta :) Pinnaa ei A:lta löydy, nälkä, ulkovaatteiden (pipo!!) pukeminen, vaunuista herääminen ja väsy saavat aikaan huutokonsertin. Selittämättömät itkut ovat oikeastaan jääneet pois, välillä iltaisin on pientä kitinää, mutta sekin taitaa mennä väsymyksen piikkiin. Itkun saa katkeamaan vaipan vaihdolla ja harvemmin se alkaa uudestaan, ainakaan samanlaisena :D

Naapurit varmasti luulevat, että meillä asuu aikamoinen kiljukaula, koska ulos lähteminen on yleensä täyttä huutoa vaatteiden pukemisesta alakerran ulko-ovelle asti. Samoin, jos A sattuu heräämään ennen sisääntuloa, alkaa itku usein. Nykyään A viihtyy kyllä jonkin verran vaunuissa myös hereillä, kerran shoppailtiin varmaan tunnin verran vaatekaupoilla yhdessä. Makutuomari tuijotteli kiltisti äidin touhuja ja äiti arvosteli kokeilemiaan vaatteita ääneen tuomarille... Vauvalle höpöttely jää päälle, en tiedä miltä se kuulostaa ulkopuolisista :D

A:n suosikkeja ovat aamut, kukkuu-leikki, loruleikit (laulaminen ja musiikki ei uppoa yhtä hyvin), kaikenlaiset hassut ihmisten tekemät äänet ja värikkäät kuviot. Tarttumisen myötä muuten vessan DIY-lelu on alkanut saada kyytiä :D Pitää keksiä, miten saan telineen kauemmas!

Millainen persoona A sitten on? Minusta on vähän vielä vaikea sanoa. Rauhallinen, iloinen, mutta lyhytpinnainen... Eiköhän nuo sovi useimpiin vauvoihin? :D

Ollaan nyt jo kuukausi käyty vauvauinnissa. Siitäkin A selvästi nauttii, vaikka välillä onkin vähän varautunut, ja hän on ihan luontainen sukeltelija. Tuollaisissa erikoistilanteissa vauvojen erilaisuus kyllä tulee esiin ja voisi kai sanoa, että A on rauhallisimmasta päästä. Siihen asti kun nälkä yllättää :D

Päikkäreitä A nukkuu yleensä nykyään 3-4 riippuen kestosta. Aamun pikkupäikkärit on yleensä noin tunnin, sitten päivällä vähän pidemmät (nyt A edelleen päikkäreillä, joiden aikana olemme reissanneet Tapiolaan, minä kävin uimassa, kun anoppi katsoi A:ta, kävimme kahvilassa ja reissasimme kotiin, unta siis jo yli 3 h takana) ja yleensä nukutetaan vielä sitten klo 17-18 välissä vikoille lyhyille torkuille. Ajat kyllä elävät tosi paljon, aamut kun alkavat tosiaan klo 7-10. Ilta on nyt alkanut vakiintua klo 20-21 väliin. Vähän jännittää mitä tuo kellojen siirto tuo mukanaan!

Mutta hauskaa pääsiäistä, nyt A heräsi :)

Got to love these colorful diapers!! Tää ois voinut olla mun Hyvää pääsiäistä -toivottelukuva. Tai nyt onkin :D

Kanteluhommissa keväisenä päivänä.

Kevät tuu takas, niin päästään liikkeelle tälleen! Kuinka kätevää, kun A kulkee tuossa mukana. Ja nukkuukin siinä :)

Ja onhan ne varpaatkin löytyneet jo :)

Lapsenvahtihommia ja uni vol 105

Olimme eilen naapurissa syömässä aikuisten kesken ja P:n sisko vahti lasta illan.

Söimme rauhassa, jonka jälkeen kävin kotona sovitusti syöttämässä A:n ja laittamassa hänet nukkumaan (nykyään JO klo 21 aikoihin, tässä on tapahtunut iso muutos viimeisen viikon aikana). Sitten palasin vielä naapuriin ja tulin puolen yön aikaan. A oli juuri herännyt eikä ollut rauhoittunut tutilla. Pientä äidin/tissin ikävää hänellä siis taisi olla, mutta loppuyö sujui kuitenkin ihan tuttuun tapaan tätä heräämistä lukuunottamatta.

Mutta siis vitsit olipa ihanaa. Yhteistä omaa aikaa ja yllättävän helppoa oli olla! P:n sisko on niin luonnollinen lasten kanssa, ettei siitä kyllä tarvinnut olla hetkeäkään huolissaan, että miten heillä menee. A oli nukkunut päikkärit, syönyt pulloa kahteen otteeseen ja ollut oma rauhallinen, ihana itsensä koko illan ja häntä luvattiin tulla toistekin vahtimaan :)

Ja tunnustettakoon, että kävin perjantainakin kaupungilla ravintolassa syömässä ja drinkillä poikien ollessa kotona kaksin. Aikamoinen menoviikonloppu siis ;) Ilmeisesti jonkinlainen mahdollinen vierastamiskausi voi olla jo nurkan takana, mutta toistaiseksi en ole huomannut missään vaiheessa, että A:lle olisi niin "väliä" kuka häntä hoitaa. Kun tulin häntä laittamaan unille lauantai-iltana, niin hän oli ihan kuin en olisi poissa ollutkaan.

Ja tosiaan viimeisen viikon aikana rytmi on kääntynyt siihen, että A menee aiemmin nukkumaan ja rauhoittuu yöllä usein pelkällä tutilla. Läpimurto tapahtui, kun nukuin viime viikonloppuna yhden yön sohvalla ja P hoiti yön. Kyseessä ei ollut unikoulu, vaan tarkoitus oli kokeilla pullosyöttöä yön yli ja olisin tullut heti paikalle, jos homma ei olisi toiminut. No sehän toimi, vaikka A söi yön aikana tosi vähän. Tästä tajusinkin sitten, että A ei tarvitse ruokaa joka kerta kun yöllä havahtuu. Vau! Hän rauhoittuu tutilla tosi nopeasti ja kerran mentiin jo klo 21-7 välinen aika täysin syömättä. Vau! Lisäksi hän siis nukkuu suurimman osan yöstä omassa sängyssä. Vau!

Toki tajuan, että tämä voi olla taas yksi vaihe, mutta tosiaan tuntuu että kyseeessä oli enemmän sellainen oma ahaa-elämys eikä niinkään mikään muutos A:n käytöksessä. Eli ilman tätä yötä sohvalla olisin ehkä jatkanut ruoan tarjoamista jokaiseen ynähdykseen hamaan tulevaisuuteen.

Viikko sitten A myös oppi kierähtämään selältä vatsalle ja teki sitä useampana päivänä ahkerasti. Välillä homma suututti ja ympäri mentiin kauhean huudon kera. Sitten se yhtäkkiä unohtui koko kierähtely ja nyt hän ei edes yritä mihinkään suuntaan vaan muina poikina lekottelee selällään. Kääntymisen sijaan tulikin sitten saman tien jotain äidin mielestä vielä parempaa... eli jutut! Nyt sitä riittää, ölinää ja äpinää. Naurua ei vielä kuulu, mutta äänensävyjä on jo kuultu huolestuneesta ilakoivampaan. Vitsit kun ihanaa kommunikoida :)

Kivaa sunnuntaita! T. Söpö