Istuu se päivänkakkaralla

Arvo valmistui vaunukopasta (vihdoin?) istuinosaan ja tänään käytiin ekalla ajelulla. Juhlallisesti vettä tuli kuin aisaa, mutta uni maittoi sadesuojan allakin hyvin.

Jo pari kuukautta sitten kokeilimme istuinosaa, koska vaunukopassa köllöttely ei yhtään kiinnostanut Arvoa. Silloin hän oli kuitenkin vielä selvästi liian pieni ja venkula. Meillä on käytössä käytettynä ostetut Bugaboo Cameleon ykköset ja niissä on istuin jotenkin tosi "jyrkkä". Arvo ihan hukkui sinne.

Ajattelin jo juhannusreissuun lähdettäessä, että kun palataan niin kokeillaan istuinta uudelleen. Asia oikeastaan ratkesi itsestään, koska juhannusvillin aikana Arvo ei ainoastaan saanut hampaan vaan oppi myös istumaan ilman tukea.

Yhtäkkiä tosta noin vain hän irrotti kätensä lattiasta ja kas, pysyi pystyssä. Toki muksahtelua ja kupsahtelua sattuu, mutta en-kestä-miten-söpö-mun-lapsi-on-kun-se-noin-istuu. Itsestäänselvyys joillekin, mutta suuri ihastelun aihe äidille :)

Sen myötä siis siirryttiin vaunujen istuinosaan, käytetään syöttötuolia jo paljon, kerran kaupassa heiluttiin jo tavallisen (ei vauva-) ostoskärryn istuimessa ja kokeiltiin jo turvaistuinta kaukalon sijasta.

Sellainen vinkki vaunukaupoille, että kannattaa tutkia lähemmin myös istuinosan ominaisuuksia. Itse kiinnitin huomiota vaan vaunukoppaan tajuamatta, että sen käyttöaikahan on melko lyhyt. Istuimessa kuljetaan vuosia ja mulla ei ollut hajuakaan, millainen se on meidän vaunuissa! Onneksi tuo istuinosa vaikuttaa kyllä tosi hyvältä ja näppärältä, kävi tuuri.

Juhannushammas

Ei tullut Arvosta juhannusvampyyriä kuten uumoilin, mutta juhannushampaan hän kyllä sai.

Loppukirin teki lopulta oikeanpuoleinen etualahammas. Onnea voittajalle! Muut seurannevat pian perästä.

Juhannusreissu alkoi meillä jo tiistaina ja eka 7 tunnin ajopätkä menikin iloisesti hammasta potien (Arvoa ei nukuttanut eikä ruoka maistunut), se kun möllötti ihan pinnassa ja seuraavana aamuna se olikin sitten jo läpi. Tänään siitä jäi jälki sormeeni, kun Arvo nappasi kiinni. Katsokaapa tarkkaan kuvaa, siellä pilkistää!

Mutta jussi 2016 muistettakoon siis Arvon ekasta hampaasta. Ehkä jotain mökki-, sauna-, grilli- ja taikamenoja  (siskonlasten kanssa) luvassa.

Niin, ensimmäinen perhejuhannus alkakoon, tähän asti olemme käyttäneet nämä pyhät aina aamuun asti rillutteluun! Viime vuonnakin vielä jaksoin pikkutunneille pantomiimejä ja maailman koukuttavinta korttipeliä. Vaikka olin siis raskaana.
Mutta hauskaa ja turvallista keskikesän juhlaa!

Aloitttelevan sormiruokailijan vinkit

Terveisiä vaan syöttötuolista. Istuminen sujuu Arvolta jo paremmin, lattiallakin hengailee toiseen käteen nojaten niin coolin näköisenä.

Sormiruokailua puuhastellaan nyt pääsääntöisesti edelleen aamuisin, mutta jos ollaan kotona koko päivä niin useamminkin päivän mittaan. Arvo tuntuu olevan tyyppiä "syön niin kauan kun joku antaa sapuskaa". Hän puhisee innosta saadessaan ruokaa eteensä ja näyttää tosissaan nauttivan ruokahetkistä. Suursuosikki on vesimeloni.

Sotkunsietokykyähän tämä kysyy, mutta Arvolla on kyllä niin kova hinku syödä, että vaikka se ei aina ihan onnistu, niin lattialle ei kuitenkaan juuri mitään tipu. Suuta kohti kaikki menee.
Arvo syö myös soseita ja nyt on puurokin uudelleen mukana. Iltapalaa syötämme lusikalla, koska yöt ovat edelleen ihan sanonko-mistä jo neljättä viikkoa (sain muuten äidiltäni aktiivisuusrannekkeen, kovaa dataa unista siis tulossa!). Eipä ole puurot siihen auttaneet...

Muutamia sormiruokailuvinkkejä mulla on heti jakaa:

- Keittelen iltapalaksi Arvolle paksun ja isomman annoksen kaurapuuroa. Illalla notkistan sitä soseella lusikalla syötävään muotoon ja yöksi laitan loppupuuron jääkaappiin. Siellä se jähmettyy ja on aamulla helppo kaapia sormin suuhun. Tai silmään. Tai kaulalle.

- Aamulla en laita Arvolle ollenkaan vaatteita ennen syömistä, mutta ongelmaksi muodostui vaippa, joka on kuitenkin vaihdettava yön jäljiltä mutta likaantuu aamusyömingeissä heti. Laitoinkin aamulla Arvolle uimakestovaipan tai vaihtoehtoisesti harkkapikkarit. Ne voi sitten huuhdella ja laittaa kuivamaan seuraavaa aamua odottelemaan.

- Arvo on tähän mennessä syönyt lähinnä kylmiä ruokia itse (puurokin menee kylmänä). Yhtenä päivänä lämmitin apinaevään (paistettu kaurahiutale, banaanimössö, öljy -lätty) mikrossa ja vaikka se ei todellakaan ollut kuuma, Arvo pelästyi outoa lämpöä ottaessaan sen käteensä ja pudotti sen takaisin lautaselle itkien. Traumaa ei jäänyt, hetken päästä hän otti sen uudelleen käteen ja ei kun suuhun. Tai silmään. Tai kaulalle.

- Ruokailun (myös syöttämisen) päätteeksi katsotaan Arvoa silmiin, taputetaan ja sanotaan kiitos korostetun selvästi. Tänään aamulla Arvo alkoi kiitoksen jälkeen riuhtomaan ruokalappua pois. Tarkoituksena olisikin, että hän ehkä jossain vaiheessa osaisi itse kertoa halusta päättää ruokailu taputtamalla. En tiedä, miten hyvin tällaiset  sitten oikeasti toimivat.

- Ikean Antilop tuntuu tosi hyvältä valinnalta. Kokomuovinen tuoli on aivan superhelppo siivota ruokailun jälkeen.

- Tarpeeksi isot palaset, jotta niistä saa otteen. Kuvasta näkyy, että vesimeloni on tosi isoina lohkoina, mansikoista valitsin isoimmat ja kokonaisena.

- Lue jotain teoriaa ennen. Tärkeintä on turvallisuus, että osaat tunnistaa oikeat tukehtumisen merkit. Arvo saa esim. vesimelonista isoja paloja suuhun, mutta hienosti yleensä pyörittelee niitä ja sitten mujuaa pienemmäksi tai sylkee ulos. Jonkun verran on kakomista ja joku palanen saattaa pyöriä suussa pitkään, mutta lopulta ne sieltä putoavat ulos itsekseen. Netistä löytyy paljon tietoa (esim. Simppeli sormiruokakeittiö), ja Omin sormin suuhun -kirja oli tosi hyvä, vaikka ehkä vähän vanhentunut.

Bongaa Arvo

Uusimmasta Vauva-lehdestä nimittäin ;)

P.s. Arvo ja peräti minäkin löydymme muuten myös erään toisen "vauvalehden" heinäkuun numerosta. Sattumaa! T. Linssiludet

Vauvan kanssa lennolle - kun kaikki menee mönkään

Puuh. Ihan alkuun. Puuh.

Olimme lähdössä Arvon kanssa ensimmäistä kertaa kaksin lennolle maanantaina. Määränpäämme oli Oulu, jossa siskoni asuu perheineen.

Lyhyestä virsi kaunis, lentomme piti lähteä 15.55, mutta Helsinki-Vantaalta noustiin ilmaan vasta klo 21. Lentokenttätunteja kertyi seitsemän, asiakaspalveluunsoittoja kolme, tiskillä vierailuja neljä, pallottelua eri paikoihin lukuisten kilometrien edestä, checkinin tekemisiä kaksi, turvatarkastuksia kolme, äidin väsyitkuja kaksi, lentoyhtiöltä säälipisteitä sylivauvan kanssa reissaavalle väsyneelle äidille pyöreä nolla ja kyllä, palautetta lähtee ainakin yksi.

Todella harmittava ja ärsyttävä ja hankala ja veemäinen tapaus. Välillä, kun pääsin harmistuksesta yli ja moodiin "no, tällaista sattuu ja tällä mennään", niin meitä kohtasi uusi vastoinkäyminen. Pariin otteeseen näytti esimerkiksi jo siltä, että pääsisimme lähtemään klo 17.35 lennolla, mutta sitten jouduimme pettymään taas.

Mutta vaikka minulla oli tosi raskasta, onnistui Arvo taas yllättämään minut olemalla aivan täydellinen reissukaveri. Hän keikkui mukana kantarepussa koko päivän tyytyväisenä ja nukkui siinä myös parit torkut. Otin hänet pois oikeastaan vain imetyksen ajaksi ja aina kun ehdimme johonkin penkille hetkeksi istahtaa.

Hengähdystaukoja ei juuri ollut, sillä yritin tehdä kaikkeni tilanteen korjaamiseksi ja tosiaan lentoyhtiönkin puolesta minua juoksutettiin ihan turhaan... Ei varmaan tarvitse muistuttaa siitä kipeästä nilkastani, joka rasittui tästä tapahtumasta niin, että kävin uudelleen lääkärissä. "Eihän se parane, jos et sä sitä lepuuta", oli lääkärin kommentti. Joo.

Mutta Arvopa tosiaan vaan katseli kiinnostuneena ympärilleen koko päivän ja ei ollut moksiskaan, kun äiti mouhosi ja purnasi livenä ja puhelimessa. Ja tosiaan minä itkinkin pariin otteeseen, esimerkiksi kun olin juuri jonottanut puhelimessa ja yhdelle tiskille, niin lähetettiin seuraavalle tiskille, jossa oli 50 henkeä jonossa. Arvolla ei pinna palanut kertaakaan.

Kello olikin sitten reippaasti yli 22 kun saavuimme perille Ouluun. Arvo jaksoi vielä lennolla (alin kuva klo jotain 21.30) ja Oulun lentokentälläkin kujerrella muille matkustajille ja he päivittelivät, miten niin myöhään voi olla niin hyvällä tuulella. Niin pienikin vielä! Tunsin kyllä myös muutamat tuomitsevat katseet, mitä tuo täällä tekee tähän aikaan vauvan kanssa, lapsiparka! Kailottelin meille jutteleville kohtaloamme ja Arvollekin lässytin tasaisin väliajoin, että pitihän meidän jo olla perillä eikä täällä ja mitens sä nyt jaksat, kun kävi näin huono tuuri.

Pitkän päivän kohokohta odotti meitä siskoni luona (todella tarpeeseen tulleen valkoviinilasillisen lisäksi). Arvo sai tähänastisen elämänsä riehakkaimman nauruhekotuskohtauksen heti, kun pääsimme perille. Iloa riitti ihan vaan tädin ja sedän näkemisestä, vaikka saattoihan siinä olla hitunen pienen matkustajan helpotustakin mukana! Vihdoin perillä!

Vauvan ekat maistelut

Arvo on maistellut soseina tähän mennessä:

Bataatti, porkkana, parsakaali, banaani, kaura, päärynä, mango, luumu, lohi, omena, minttu

Sormiruokina on kokeiltu:

Maissinaksu, banaani, porkkana (sekä imeskeltävänä versiona raakana ja höyrytettynä), kurkku, parsakaali, vesimeloni, avokado (oi, mikä herkku!) + jäätelöt

Tosiaan Arvo on hiffannut syömisen melko nopeasti sekä lusikalla että sormin. Jostain syystä mulla oli etukäteen tällainen fiiliskin, että syömisestä ei tule Arvon kanssa ongelmaa (noh, kahden viikon kokemuksella toki koputan tässä kohtaa puuta!).

Kaikki menee, enemmänkin menisi mitä tähän mennessä on annettu. Kaurapuuro ei hirveästi kiinnosta, enkä halua tuputtaa ja nyt kun en ole sitä antanut, niin tuntuu että Arvon vatsakin voi paremmin. Ehkä on turhan aikaista viljoille, kokeillaan vähän ajan päästä sitä uudestaan.
Edelleen siis mennään ruokailun suhteen ihan rennolla otteella. Imetys ei ole vähentynyt (päinvastoin lisääntynyt yöaikaan, ärrpurrmurr), eikä sen kuulukaan vielä tässä vaiheessa.

Allergiaoireita ei ole ilmaantunut, parsakaalista posket hieman lehahtivat. Ja nyt näyttää kasvot herkistyneen jo toisille wipseille, mutta käytössä on nyt kestotalouspaperit. Ne onkin aika käteviä, ensin pyyhkii vauvan ja sitten pöydän ja lattian ikään kuin samalla "rätillä". Sit pesuun.
Istuminen syöttötuolissa on edelleen tosi huonoa edes tuettuna. Harmi, kun muuten sormiruokailuun tuntuu olevan kiinnostusta ja se sujuukin tosi hyvin, sillä käsi-suu-koordinaatio on jo hyvä ja Arvo pureskelee ruokaa ikenillään.

Olen nyt ottanut Arvon mukaan keittiöön hengailemaan, kun kokkailen. Joku kiva muovinen keittiöväline yleensä pitää hänet kiireisenä lattialla ja koko ajan ei tarvitse rampata olohuoneessa katsomassa mihin pikkuperuuttelija on jo ehtinyt.

Aamuisin tavaksi on muodostunut, että Arvo syö syöttötuolissa (päivän ainoa kerta, kun istutan siinä tovin vahvasti topattuna) pelkässä vaipassa aamupalaa ja minä laitan samalla itselleni kahvia ja syömistä. Tänään aamulla ruokalistalla oli banaania ja avokadoa omin sormin ja päärynäsosetta lisäksi. Avokado oli ihan hitti, valitettavasti oli niiin kypsä yksilö, että siivu putosi kuorestaan ja hajosi Arvon käsiin alta aikayksikön.

Arvo kakoo jonkun verran ja välillä suuhun sujahtaakin melkoisia palasia ruokaa, jolloin minä vedän syvään henkeä. Toistaiseksi sieltä ovat onneksi kaikki liian suuret palat tipahdelleet pois ihan itsekseen. Ja tosiaan hän on syönytkin vain sellaisia "suuhunsulavia" ruokia itse, mitään vahvempaa en ole vielä uskaltanut antaa eikä ole tosiaan mikään kiirekään. Lopuksi hörpytän vettä snapsilasista lähinnä suun huuhtomiseksi ja sitäkin kuuluu nielemisäänistä päätellen kulkeutuvan mahaan asti.

Ja ei meinannut Arvon 98-vuotias isoisotäti uskoa silmiään, kun Arvo veteli Lauttasaaren Pub 52:n lounaalla omin käsin vesimelonia. Tädin mielestä (toki äidinkin) Arvo on vallan edistyksellinen ikäisekseen ja nyt vielä tämäkin. "Siis hänhän syökin jo itse, ajatella!" täti päivitteli kovaan ääneen.
Tässä imeskelyssä kova porkkananpala, excuse the pyykkivuori taustalla!

Aikuisten ja lasten kesäleiri

Ensin oli kourallinen tyttöjä. Lukiota, opiskelua, vieraita kaupunkeja, ulkomaita, festareita, kasvamista. Kävi siinä jotain poikiakin, toiset pidempään, toiset lyhempään. Sitten oli  valmistumisia ja vakiintumisia.

Ja yhtäkkiä posti toikin jo hääkutsuja. Omanikin lähetin muutama vuosi sitten.
Viime vuosina iloinen joukkomme on jatkanut kasvua entisestään. Olemme saaneet kaveriporukkaan useita pienenpieniä jäseniä. Omanikin.

Kaiken tämän seurauksena meitä oli yhtenä toukokuun viikonlopunna kokoontumassa 16 aikuista, 3 naperoa ja 3 vauvaa. Mutta tämä porukkapa ei enää mahdu kenenkään mökille. Näppärinä naisina ratkaisimme ongelman vuokraamalla leirikeskuksen :)

Meille sattui kyllä tosi hyvä leirikeskus, vaikka olimme vähän myöhään liikenteessä ja piti oikeastaan ottaa se, mikä oli vielä vapaana. Ei mikään luksus, mutta meidän porukallemme juuri sopiva ja oikean kokoinen. Jokaiselle perheelle oli oma huone, keskukseen oli helppo järjestää erikseen lasten siipi ja "remu"siipi.

Suurtalouskeittiössä oli kätevä tehdä sapuskaa ja hoitaa tiskit. Yksi lempihetkiäni koko viikonlopussa oli porukan kokoontuminen kasvissosekeittolounaalle ison pöydän ääreen. Söimme tietysti leirityyliin muovilautasilta ja lauloimme riparilta kaikille tutun ruokalaulun. Tästä tuli kyllä naperoporukassa sanomista ja eräs toivoi, ettemme koskaan enää laulaisi.

Leirikeskus oli merenrannalla ja nautimmekin molempina iltoina komeista auringonlaskuista. Keskuksessa oli sauna, nuotiopaikka, ei televisiota (!), kauppa sekä jätskikiska lähellä ja yksityinen lääkärikeskuskin 30 minsan päässä. Jälkimmäinen tuli tarpeen minulle, joka venäytin nilkkani noin vartti leirille saapumisen jälkeen. Kaaduin ja nilkka vääntyi. Kylmää edelleen ajatella, mitä jos Arvo olisi ollut sylissäni. Onneksi ei ollut, vaan isänsä sylissä. Olivat kyllä vieressäni tämän tapahtuessa, onneksi ärräpäät eivät vielä noin pieneen tartu. Ja hei, tuli muuten ensiapukurssilla opitut taidot heti tarpeeseen!

Omaan leirifiilikseeni hienoisesti tämä haaveri kyllä vaikutti. Harmitti tosi paljon ja suunnittelemani/lupaamani leiriolympialaisetkin jäivät pitämättä. Höh minä! Ja edelleen harmittaa, koska nilkka on varmasti kipeä pitkään. Varsinkin kun tämä vauvaelämä ei sairauslomia tunne...
Mutta muutenhan meillä oli aivan ihana viikonloppu! Parasta tietysti, että kerrankin sai hengailla kunnolla ystävien kanssa. Nauraa, jutella, vähän itkeäkin, jakaa tärkeitä hetkiä ja pelata korttia :) Siitä tämä idea oikeastaan lähtikin aiemmin keväällä, tuntui että olimme tavanneet hetkeen vain erilaisissa lasten juhlissa - eihän siinä ehdi kuin päällimmäiset kuulumiset vaihtaa.

Voin suositella tätä leirikeskuslomailua todella lämpimästi - kesälomavinkki isoiksi paisuneille kaveriporukoille! Leirielämä oli aikuisten mielestä melko nostalgista ja naperoikäisille hauska elämys, jota oli etukäteen innolla odotettu. Vuokrakin oli edullinen ja varustelu isolle porukalle sopiva! Aktiviteettimahdollisuuksiakin löytyi talon puolesta.

Ihanat leiri/sydänystävät pyysivät, että kirjoitan tänne blogiini muistiin, että 4 litraa maitoa ei riittänyt. Muistamme sen sitten ensi vuonna, koska tästähän tehdään perinne!