Itsesäälipeitto kaappiin niin kuin olis jo.

Olen koko viikon ollut vähän pahalla päällä. Jossain tuolla mielenperukoilla on kytenyt tyytymättömyys itseen ja ympäristöön. Stressi asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Ja se iänikuinen odotus palasi. Se, joka taitaa tulla aina syksyisin. Odotus, että jotain tapahtuisi. Mitä jotain? Ihan mitä vaan. Jotain.

Iltaisin käperryinkin sitten koko viikon itsesääli-tilkuista kasaan kursimaani peittoon. Siitä löytyi taas jos jonkinlaista tilkkua. Oli vihertävä kateus-tilkku, punainen läski-tilkku, reikäinen köyhä-tilkku, yhdessä taisi olla pilkkuja muistuttamassa kaikista ilkeilyistäni, toisessa taas luki isoin kirjaimin yksinäisyys ja suurin tilkku oli likatahroista läikikäs laiskuus-tilkku. Nyt se peitto on kuitenkin taas lukittu kaappiin ja siellä se saisi pysyäkin. Koko syksyn, niin kuin aiemmin suunnittelin.

Tänäänpä sitten koko viikon sisälleni patoamat hyvän olon tunteet purkautuivat kerralla, outoa kyllä, töissä. Onnistuin niin hyvin yhdessä jutussa, että ihan loksahti omatkin leuat auki. Välillä on ihana tuntea ylpeyttä itsestään, omista töistään, pienistä lapsistaan.

Viikolla oli muutakin ohjelmaa kuin peiton alla köllöttely. Jopa niin, että jaloissa tuntui. Oli
koulua, työtä, uutta koulua, opinnäytetyötapaamista, iso-tädillä siivousta, vapaaehtoistyöpalaveria, jumppaa, Suomi-Saksaa stadikalla, lenkkiä, laiharia, lääkäriä, fysioterapiaa ja kiukuttelua.

Viime yönä sisko soitti Madonnan keikalta Lontoon Wembley-stadionilta. Jammailin sitten puolilta öin kotona live-Voguen tahtiin. Ehkä se oli se viikon käännekohta. Tästä alkaa taas viikonloppu ja unhotetaan murheet!