Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi, sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa, jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
 
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa, mutta älä yritä heistä tehdä itsesi kaltaista, sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet. Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla.

(Kahlil Gibran, Profeetta, 1923)

Mietin tätä runoa silloin tällöin. Se on hieno ja raakakin kuvaus vanhemmuudesta. Okei, hitusen dramaattinen, mutta niinhän kunnon runot ovat.

Nyt kun taapero-Arvo on nyt alkanut yhä enemmän elää omaa elämäänsä, olen alkanut ymmärtää, mihin tämä kaikki johtaa. Ja mihin me vanhempina tähtäämme. Ajatus siitä on tässä runossa.

Ja okei, ei hän nyt aivan näillä näppäimillä ole pesästä lentämässä. Mutta ei hän enää tarvitse minua aivan kaikkeen.

Nyt matkallamme näin ravintolan seinässä Albert Einsteinin sitaatin. Pysähdyin siihen. Se sama ajatus on tässä sitaatissa.


Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla. Taivu riemulla.
...
Lomalta arkeenpaluu aiheuttaa näemmä hieman tunteikkuutta. Kyllä tää tästä.