Showing posts with label vanhemmuus. Show all posts
Showing posts with label vanhemmuus. Show all posts

Sunday, May 27, 2018

Kesäleiri ystävien kesken

Vietimme ystäväporukallamme, johon kuuluu 15 aikuista ja 8 lasta, kolmannen vuosittaisen kesäleirin tänä viikonloppuna.

Aiemmin olemme vuokranneet leirikeskuksen, tänä vuonna menimme täyshoitoon maatilamajoitukseen Taattisten tilalle. Mikä ihana paikka, lapsille kaikkine eläimineen, pihaleluineen ja temmellystiloineen.


Olimme varanneet tilalta myös savusaunan ja paljun, jotka olivat loistoelämys koko porukalle.

Mikä parasta täysihoidossa, aikaa ei kulunut lainkaan ruokienlaittoon, tiskeihin, siivoiluun vaan pystyimme keskittymään olennaiseen eli yhteiseen aikaan. Ruoka-ajat oli päätetty etukäteen lasten aikataululle ystävällisiksi ja sitten vain pelmahdimme paikalle.

Tämä uusi konsepti taitaakin mennä jatkoon, koska vaivattomuus ja yhteisen ajan maksimointi.

Itse tein kakun leirille, senkin ajansäästömielessä valmiista marenkipohjista, rahkasta ja tuoreista marjoista. Keittiöaikaa noin 15 min. Ja kaikille maistui.



Ja älkää käsittäkö väärin, nautin kovastikin ihmisten keskitsemisestä, mutta kulinarismi ei ole tämän viikonlopun kannalta keskiössä.

Tällä kertaa meitä hellittiin ekaa kertaa leirihistorian aikana myös hyvällä säällä. Lapset kävivät jopa kastelemassa varpaitaan järvessä. Muutenkin koko viikonloppu vietettiin lähinnä ulkosalla (myös kuninkaallisten häiden katsomo viritettiin grillikatokseen), ainoastaan yömyöhän korttipeliturnaukset piti järjestää sisällä.

Arvo on ollut leirillä 0,5- ; 1,5- ja nyt 2,5-vuotiaana. Tänä vuonna näin ensimmäistä kertaa, kuinka oma lapsi alkaa pikkuhiljaa muodostaa omia suhteitaan parhaiden ystävieni lasten kanssa. Ystäviä jo toisessa polvessa 💓

Ystävieni Arvoa muutamia vuosia vanhemmille lapsille kesäleiri on jo yksi kesän kohokohta. Sitä se on myös meille aikusille (ainakin mulle!) ja olemme halukkaita perinteen säilyttämään. Itse tulen ainakin tekemään kevätjuhla- tai peräti amerikan temppuja, jotta niin käy.

Wednesday, April 18, 2018

Vatsatauti tuli kylään - maailman pisin viikonloppu

Kun kaikki on hyvin ja sulla on päätäsi isompi smoothie!
Ystäväni sanoi, että ansaitsen mitalin viime viikonlopusta. Vähän liioittelua, ihan joku diplomi ja kukkakimppukin riittäisi!

Jokainen voi simuloida tilanteen kotonaan ja kokeilla, miten luonnistuisi.

Kun on valvonut oksentavan taaperon kanssa edellisyön ja oksentanut sitten itse viime yön, niin sitten taapero alkaa uudelleen oksentaa. Sitten lepäämisen sijaan pesetkin sohvaa, vaatteita, itseäsi, taaperoa, lattiaa, legoja ja seiniä. Vuoraat asioita pyyhkeillä, desinfioit ja niin, pidät itsesi elossa ja lapsesi edes jossain määrin tyytyväisenä.

Harjoituksen kesto to-ma.

Niin ja aviomies ei ole kotona. Kahdestaan pärjäätte. Go!

Kyllä, olen terästä ja tiedän sen.

Parhaat vatsatautivinkkini: Lapsen sänky keskelle huonetta ja kaikki osumaetäisyydeltä pois. Vuoraa sänky monilla kerroksilla pyyhkeitä. Poista aina tarvittava kerros ja sänky on taas valmis nukuttavaksi. Lapsi pelkässä vaipassa sänkyyn. Peitto, mutta ei tyynyä. Poista unilelu sängystä, kun lapsi nukahtaa. Matot pois ja suojeltavien huoneiden ovet kiinni. Vuoraa sohva pyyhkeillä. Kaikki, mikä saa osumaa suoraan vessaan. Siellä säilyvät, kunnes jaksat järjestää asian. Leikittäväksi vain asioita, jotka on helppo pestä (ei esim. kirjoja tai pehmoleluja, duplot ok). Telkkari laulamaan. Itselle patja olkkariin. Ja sokeripala suuhun joka välissä imeskeltäväksi.

Ja oikeasti, vaikka todella kivahan niitä säälipisteitä on kalastella (ja saada) ja omaa ahdinkoa voivotella, niin tää on perushommia äidille. Kuuluu asiaan. Lukee myös siellä työsopparissa, kylläkin hyvin pienellä printillä loppupäässä, jonne asti juuri kukaan ei lue. Mutta siellä se seisoo, turha kitistä.

Tehtiin me hyviäkin muistoja, nauraa räkätettiin yhdessä suihkussa ja sitten ne lapsen pienet yölliset hymyt jokaisen heräämisen jälkeen, jotka ikään kuin kertoivat äidille, että kunnossa olen. 

Sanotaan, että parisuhde testataan siinä, kun pariskunta sairastaa yhdessä vatsataudin ja käytössä on vain yksi vessa. Kyllä vain, kokeiltu on ja todellinen testi onkin. Lähentää ihan uudelle tasolle.

Sitten on vielä se yksi hardcorempi taso, jossa vierekkäin oksentamisen sijaan joku oksentaa sinun päällesi.

Vanhemmuuden level 542 suoritettu.

Thursday, April 12, 2018

Oman elämänsä lifestylebloggari

Haluaisin kovasti pitää vakavasti otettavaa lifestyleblogia, joka tulvisi kauniita kuvia.

Olen kuitenkin todennut, että se olisi mulle aika hankalaa, koska...

näytän useimmiten tältä:

päivän asu -kuvani ovat tämän tyyppisiä (pieni huomautus, että en oikeasti käytä näitä leggareita ja tunikaa yhdessä, halusin kuvan "Nosh-ninjasta"): 

tässä kuva tarpeeseen tulleesta kahvista, mutten muista miksi siitä puuttuu maito:

tässä asetelma keittiöstäni:  

ja sitten eilisen lounas: 

joskus kuvaan pyykinpesukonekohtelusta selvinneitä vaippoja:
 

tässä puolestaan lapseni poseeraa suloisesti tätini koiran kanssa: 

ja tämän tyylikkään kuvan otin ihanan naantalilaisen pikkuhotelli Bridget Innin huoneessa (kumma kyllä ei ole kaupallinen yhteistyö):

 puhumattakaan näistä meidän yhteiskuvista: 

tässä äiti ehdotti yhteiskuvaa metromatkalla (pojilla tärkeä jääkiekkopeli kännykästä menossa, ni ei onnannut): 

Thursday, April 5, 2018

Kun äiti huusi

"Minä koputin ikkunaa laivalla. Tuli reikä. Äiti huusi," Arvo totesi tässä päivänä yhtenä matkustaessamme autossa.

Hän muisteli talvilomamatkalla autossa tapahtunutta tilannetta, jossa hän leikkilaivallaan kopautti takaikkunaa niin, että sitä päällystävään pimennyskalvoon tuli reikä. Minä menetin siitä malttini ja huusin.

Joskushan ne hermot vaan pettävät. Väsyneenä, stressaantuneena tai valmiiksi ärtyneenä... Ja joskus sen seurauksena korottaa ääntään. Mutta huh, että tuntui pahalta kuulla se pienen ihmisen suusta.

Selitin autossa sitten Arvolle, miksi olin huutanut. Kerroin, kuinka minua harmitti tapahtunut ja siksi hermostuin ja huusin. Tein selväksi, että se on huonoa käytöstä eikä pitäisi koskaan huutaa, mutta joskus äidillekin niin käy kun oikein harmittaa.

Eipä voi suorempaa palautetta saada vanhemmuudestaan kuin lapselta itseltään. Ja tällaista palautetta en todellakaan halua saada. Tietenkin ymmärrän, etten ole täydellinen äitinäkään ja pystyn sen hyväksymään. Hermojen menettämisiä on ollut ja tulee olemaan jatkossakin. Olen huutanut ja tulen varmasti huutamaan. Se on toisaalta inhimillistä ja saa näkyä lapsellekin.

Oman epätäydellisyyden taakse ei kuitenkaan saa piiloutua jatkamaan omaa huonoa käytöstä. Olen aina ärsyyntynyt puolusteluista "mä nyt oon vaan vähän tällainen kusipää" ihan kuin se antaisi jonkun erikoisoikeuden loukata muita ihmisiä mielin määrin. Ilmainen vinkki tällaisille tyypeille: Jos loukkaat toisia toistuvasti, on aika muuttaa omaa käytöstä!

Lisäksi on aivan eri asia sanoa läpällä olevansa vähän "huono äiti ku annoin lapsen katsoa kaksi kolme tuntia telkkaria aamulla" kuin perustella sillä oikeasti toista loukkaavaa käytöstä kuten huutamista. En minäkään halua, että minulle huudetaan, joten miksi se olisi ok käytöstä minulta lapseni suuntaan.

Aina on mahdollisuus parantaa ja koen, että minulla vanhempana on myös velvollisuus parantaa, kun joku epäkohta näin naamaan läväytetään lapsen toimesta. Minähän olen esimerkki. Aina voi yrittää huutaa vähemmän, olla vähemmän huono tai vähemmän kusipää!

Monday, February 5, 2018

Äidin ja lapsettoman dialogi - mistä sen tietää, että haluaa lapsia?


Me, Henna (Hennan mutsiblogi) ja Lapseton Kasvattaja (En halua lapsia) olemme olleet ystäviä lukioajoista. Molempien intohimona on kirjoittaminen ja kirjoitamme molemmat tahoillamme blogeja aika erilaisista lähtökohdista - Henna 2-vuotiaan lapsen äitinä ja nimimerkki Lapseton Kasvattaja vapaaehtoisesti lapsettomana. Päätimme kokeilla dialogipostauksen tekoa aiheesta: miten tietää, haluaako äidiksi? Keskustelu rönsyili niin, että jatkoa dialogeille saattaa olla luvassa.

LAPSETON KASVATTAJA: 

Ihanaa, että ehdotit dialogia, koska mielessäni on jo pitkään ollut kysymys, johon en kertakaikkiaan pysty itse vastaamaan: Mistä sen tietää, että haluaa lapsia?
 
Oletko aina tiennyt haluavasi lapsia? Vai tuliko ajatus kenties miehesi tavattuasi? Minähän olin aikeissa teini-ikäisenä silloisen poikaystäväni kanssa perustaa perheen, koska ajattelin, että meille tulisi ihania vauvoja. Mutta sitten aikuistuin vähän ja tajusin, että hän on ihan väärä kumppani minulle. 

Sen jälkeen lisääntyminen ei ole ollut mielessä oikeastaan ollenkaan. Nykyisen kumppanini tavatessani olin jo aika varma siitä, etten lapsia halua, ja suhteemme edetessä ajatus lapsettomuudesta on vain vahvistunut.

Oletko sä aina ajatellut, että sinusta joskus tulee äiti? 

HENNA: 
 
En ole aina halunnut äidiksi, luulisin. 

Parikymppisenä ajattelin tosi pitkään, että lapset ovat asia, jota mietin sitten jos/kun se tulee ajankohtaiseksi. Ja pitkäänhän mun ei tarvinnut asiaa miettiä, koska aloin seurustella vakavasti vasta 26-vuotiaana nykyisen mieheni kanssa. Sitä edeltäneeltä ajalta en kyllä muista, että olisin koskaan haikaillut lapsien perään.

Ja kyllä sitä lapsiasiaa sitten alkoi miettimään, kun se tuli ajankohtaiseksi eli kun suhde eteni. 
Minkäänlaista vauvakuumetta en voi kyllä sanoa tunteneeni koskaan, mutta täytettyäni 30 vuotta asia alkoi kuitenkin jollain tavalla kypsyä mielessä. Jonkinlainen rajapyykki se minulle oli ja sitten ajatus lapsesta alkoikin tuntui oikealta.

Lopulta Arvon odotusta edeltänyt aika ja tapahtumat puristivat minusta esiin sen, että kyllähän minä tätä haluan. Haluan olla raskaana, haluan olla äiti, haluan lapsen. Onneksi niin sitten kävikin.

Siksi sanoinkin, että luulisin etten ole aina halunnut äidiksi sen takia, että voi olla että olen aina halunnut, mutten tiennyt sitä vaan aiemmin. Koska käytännössä olin vältellyt asiaa ajattelemasta.

LAPSETON KASVATTAJA: 

Muistan, että kun ensimmäiset ystäväporukastamme tulivat raskaaksi, olin aika järkyttynyt. Tunsin oloni petetyksi. En ollut tajunnut, että mun tyttökavereista voisi ”yhtäkkiä” tulla äitejä. Että te ette pysykään aina pelkästään ”tyttöinä” ja että meidän porukan dynamiikka muuttuu. 

Silloin ensimmäisen kerran tajusin, että vaikka minä en halua lapsia, joku muu voi haluta. Pikkuhiljaa olen totutellut ajatukseen. Ja tajunnut kuinka hölmö, naiivi ja itsekeskeinen ihminen olin.

HENNA: 

Minulla oli samantyyppisiä ajatuksia silloin porukkamme ensimmäisistä raskausuutisista, en oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset yhtäkkiä halusivat lapsia. Niin nuorena! Joo, olimmehan me jo lähemmäs kolmekymppisiä kun näitä uutisia alkoi tulla. Heh.

Muistan, etten myöskään osannut joskus aikoinaan ottaa kovin vakavasti, kun eräs ystäväni kertoi vaikeuksistaan tulla raskaaksi. Jotenkin se ei mahtunut ajatusmaailmaani, että joku voisi haluta lasta niin kovasti. 

Ymmärränkin kyllä tosi hyvin sun ajatukset  ja minua puolestani kiinnostaa, että miten sinä tiedät sen, ettet koskaan halua lapsia? Oletteko puhuneet siitä paljon vai onko joku muu asia vahvistanut ajatusta? Entä mietitkö koskaan, että mitä jos sitten joskus myöhemmin haluaakin?

LAPSETON KASVATTAJA: 

Minulla vaan on ollut vahva sisäinen tunne siitä. Kun mietin kaikkea, mitä äitiyteen liittyy: raskaana oleminen, synnytys, vauvan hoitaminen ja lapsesta ikuisesti vastuussa oleminen, en keksi mitään kauheampaa. 

Olemme puhuneet asiasta tosi paljon mieheni kanssa. Ilmoitin jo suhteemme alussa aika jyrkästi, että minä en lapsia halua. Hänkään ei halunnut mutta ei myös ehkä heti uskonut minua, koska olin sen verran nuorempi ja ”aina jossain vaiheessa se biologinen kello alkaa tikittää”. 

Ollaanko mietitty, että mitä jos myöhemmin kaduttaa? Totta kai. Olen kuitenkin pohtinut tätä asiaa niin paljon, että en usko sen enää muuksi muuttuvan. Parempi olla tekemättä lapsia ja katua sitä kuin tehdä lapsia ja sitten katua.

Kysyit vielä, onko jokin ulkopuolinen asia vahvistanut ajatusta. Joka kerta, kun näen väsyneitä vanhempia, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsiaan johdonmukaisesti, oma päätös saa vahvistuksen. En halua olla yksi heistä; en haluaisi sitä roolia itselleni enkä haluaisi pilata kenenkään toisen ihmisen (lapsen) elämää.

HENNA: 

Tuo on kyllä todella hyvä pointti, että kun asia on tarpeeksi hyvin mietitty, perusteltu ja pureskeltu, niin voi kokea tehneensä juuri tähän hetkeen parhaan mahdollisen päätöksen. 

Sitä, että katuuko jotain, mitä tahansa, myöhemmin, ei voi tietenkään koskaan tietää, mutta todennäköisempää on varmasti katua jotain sellaista, mitä ei ehkä ole miettinyt tarpeeksi alunperinkään.

Ja sama tietysti myös toiseen suuntaan, hyvähän se olisi, että lapsikin olisi mietitty, perusteltu ja pureskeltu. Välillä vaan ehkä tuntuu, että ihmiset tekevät näitä päätöksiä vähän turhankin kevyin perustein. Ehkä enemmän nuorempana - niin kuin sanoit, että olisit saattanut nuoruuden rakkauden, jälkeenpäin ajateltuna ihan väärän kumppanin kanssa, hankkia niitä “söpöjä vauvoja”. 

Sillä vaikka itse mietin asiaa paljonkin etukäteen, oli äitiys ja lapsen saaminen silti todella erilaista kuin kuvittelin. 

Toisaalta sinulla eikä minulla ole kokemusta siitä, millaista on olla aina halunnut äidiksi. Ehkä se on nuorempanakin vaan niin selvä asia, että lasten hankkiminen on siksi luonnollinen päätös. Tarvitsisimme vielä sellaisenkin äänen tähän keskusteluun! 

Ymmärrän muuten hyvin, että väsyneiden vanhempien katsominen voi vahvistaa päätöstä lapsettomuudesta. Siihen on tullut oman lapsen myötä sellainen I feel you, ihan varmasti parhaas teet -ulottuvuus. 

Plus että minulle on tässä parin vuoden aikana kyllä kirkastunut ajatus siitä, että elämällä ihan tavallista, välillä väsynyttäkin elämää, ei lapsia saa pilalle. Ei se tietenkään tarkoita, ettei tarvitsisi yrittää, mutta ihmisiä me kaikki ollaan ja ihminen minun lapsenikin vain on. 

LAPSETON KASVATTAJA:  

Ehdottomasti olen samaa mieltä siitä, ettei lapsia saa piloille vaikka touhu olisi joskus väsynyttäkin. Tärkeintä kai on vakaa perusta. Vaikka vanhemmat olisivat joskus väsyneitä ja ärtyneitä, se ei haittaa, jos lapsi voi luottaa, että häntä kaikesta huolimatta aina rakastetaan. 

Olen myös miettinyt ihan tuota samaa nuorista äideistä. Ehkä he ovat aina tienneet haluavansa lapsia ja ovat henkisesti kypsempiä kuin miltä ulkopuolisen silmiin näyttää. Sitäkin tässä on tullut aika paljon kelailtua, että ei ikinä pitäisi olettaa muista ihmisistä mitään.

Tuesday, January 16, 2018

Spontaani rakkaudentunnustus


Eilen illalla olimme Arvon kanssa pesuilla ja hän huomasi pyykkikoneessa olevan kuivatuksessa ollutta pyykkiä.

"Minä rakastaa pyykkiä", hän totesi hykerrellen. Koskaan aiemmin en ole kuullut hänen käyttävän sanaa "rakastaa" spontaanisti.

Arvolla on tosiaan erityinen suhde lämpimiin konekuivatettuuhin pyykkeihin. Ensimmäinen spontaani "ihanaa" pääsi hänen leikkiessä pyykkikasan keskellä.

"Niin, voi kun kiva! Rakastatko äitiä myös?" minä huudahdin vähän liikuttuneena.

"Minä rakastaa äitiä", Arvo totesi ja tuli halaamaan. Sniiiiif.

Hetkeä myöhemmin ehdotin, että hän kävisi sanomassa iskällekin saman, mitä oli äidille sanonut aiemmin.

"Äiti rakastaa ikkää", hän kuiskasi halatessaan iskää.

Sunday, January 14, 2018

Kun pitää päästä äidin viereen nukkumaan...

Joskus joulukuun alussa yhtenä yönä Arvo heräsi äkkiä itkien lohduttomasti. Ei auttanut mikään, ei silittely, ei syli.

Vasta meidän sänkyymme Arvo sitten vihdoin rauhoittui.

Tämä oli eka perhepetiyö pitkään aikaan ja sen jälkeen vannoin, ettei koskaan enää! En nukkunut itse juuri lainkaan pienessä tilassa ja pienten jalkojen potkujen kohteena.

Arvon hampaita pestessäni seuraavana iltana huomasin, että hänelle puski läpi poskihammas. Sehän se ajaa tasaisimmankin nukkujan äidin viereen...

Parin yön päästä sama toistui. Tällä kertaa Arvo pyysi "haluu äiti ikkä sänkyy nukkuu". Hellyinhän minä. Tuu sitten vaan.

Taaskaan minä en nukkunut lainkaan. Pääni oli Arvon tyynynä.

Joskus minulla on ollut sellaisia ajatuksia, että olisi tosi ihana nukkua välillä koko perhe yhdessä. Näiden kahden yön perusteella EI! Se ei yksinkertaisesti sovi minunkaltaiselleni nukkujalle.

Pelkäsinkin, että meidän viereemme haluamisesta tulisi Arvolle tapa. Mutta kun poskihammas tuli läpi, loppui yöheräily taas.

Kunnes taas tällä viikolla! "Haluu äiti vieree nukkuu", kuului yhtenä yönä pinnasängystä kun mikään tyynnyttely ei taaskaan auttanut.


Ja hellyinhän minä taas. Ja siihenhän hän rauhoittui heti.

Tällä kertaa pyysin kuitenkin miestä siirtymään sohvalle varmistaakseni itsellen edes jonkinlaiset unet.

Ja nukuimme kaksin peräti ihan hyvin. Tosin Arvo putosi sängystä kerran kello viiden aikaan, mutta ei se tuntunut häntä kovin haittaavan.

Noin viisi minuuttia ennen kellon soimista alkoi kainalosta kuulua "äitii, äitii". Joo okei, olihan se ihan hellyyttävää.

Seuraavan hampaidenpesun yhteydessä tarkistin asian, vaikka olin siitä melko varma jo etukäteen. Sieltähän se poskihammas numero kaksi tekikin tuloaan.

Eli kaksi poskihammasta hoidettu, kaksi vielä jäljellä. Ensi kerralla suoraan vaan kainaloon.

Ja näin sitä kehittyy äitinä poskihammas poskihampaalta!

Tuesday, December 19, 2017

Joulupukkimoka - älä tee kuten me!

Hölmöt vanhemmat taas liikkeellä, hei vaan hei!

Joulupukki tuli meille ekan kerran jo joulukuun alussa, kun vietimme mieheni perheen kanssa perinteistä etukäteisjoulua.

Arvo tapasi gubben ensimmäisen kerran jo viime vuonna, kovasti tuo pohjoisen valkohapsi ei silloin kiinnostanut, mutta ei pelottanutkaan. Tänä vuonna me vanhemmat tehtiin kuitenkin pieni moka.

Etukäteisjouluissa aina yksi miehen siskonlapsista pukeutuu joulupukiksi ja tuo lahjat. Tälläkin kertaa hän kävi toisessa huoneessa vaihtamassa vaatteet ja tuli takaisin olohuoneeseen.

Valkopartainen punapukuinen ukko yhtäkkiä keskellä huonetta ilman mitään ennakkovaroitusta.

Apuuaaaa!


Arvohan ihan jähmettyi. Ja juoksi iskän syliin. Sitten äidin. Ja mamman.

Lahjojen jako kuitenkin kiinnosti ja hän uskalsi lähestyä pukkia, mutta yhteiskuva, laulaminen tai syliin istuminen torpattiin kovaäänisesti.

Klassinen keissi, näin niitä lapsuusajan joulupukkitraumoja luodaan.

Ja ei ihme! Kerrassaan huonosti hoidettu homma meiltä vanhemmilta. Olen aivan varma, että kaikki olisi sujunut hyvin, jos pukin tulosta olisi puhuttu etukäteen ja jos hän olisi saapunut ulko-ovesta ovikelloa soittaen.

Että vink vink vaan, älä tee niin kuin  mä teen vaan niin kuin mä sanon!

Tämän jälkeen Arvo on joulupukin nähdessään sanonut "ukki pelättyy". Katsotaan kuinka aattona käy!

Lisäämme siis Arvon vierastamat henkilöt -listalle toisen nimen. Aiemmin siellä oli Naantalin Unikeonkesteillä tavattu Unikeko Arvon ollessa 8-kuukautinen.

Friday, December 15, 2017

Kun äiti ei lapselleen porkkanoita antanut

Pookkanaa, pookkanaa, huutaa taapero ruokapöydässä. Hän halajaa lempiruokaansa, pieniä pakasteporkkanoita. Lautasella on pastaa ja tomaatteja.

Olen niin kuin en kuulisikaan. Kahdeksan askelta pakastimelle, porkkanoiden mikrotus ja pöytään tuominen ylittää nyt väsymyskynnyksen. En jaksa olla palvelija tai äiti, haluan syödä ruokani rauhassa.

Pookkanaa, pookkanaa, huutaa taapero vielä hetken ja alkaa sitten syödä.

Olen virallisesti maailman surkein äiti, kun en anna lapselleni porkkanoita hänen niitä pyytäessä. Mun lapsi siis haluaisi syödä terveellisesti ja mä en jaksa.

Uusi väsymyksen taso löydetty. Huomenna sit taas porkkanoita, lupaan.

Sit kun kirjoittaa jotain siitä, että on "vähän" huono äiti, tulee parempi mieli kun siihen lisää pari GIFiä perään.

via GIPHY

Wednesday, December 6, 2017

Lapseni nimessä on pala itsenäisen Suomen historiaa

Ukkini seinällä on mittaamattoman arvokas taulu. Kehyksissä on presidentti Mannerheimin allekirjoittama kirje, joka on osoitettu "Suomelle kalleimman uhrin antaneille perheille".

Taulu kertoo yksiselitteisesti ukkini veljen eli isosetäni traagisen kohtalon. Hän kaatui jatkosodassa vuonna 1942 ollessaan vain parikymppinen.

Isosedän nimi oli Arvo.

Sinä kesänä kun olin raskaana vierailimme mieheni kanssa ukkini luona. Kotiinpäin ajellessamme mieheni otti taulun puheeksi. Hän sanoi pitävänsä Arvo-nimestä ja ehdotti sitä nimeksi siinä vaiheessa jo pojaksi todetulle tulevalle lapsellemme.

Minä en ihan heti lämmennyt nimelle. Minulla oli yksi aiempi suosikki, josta halusin pitää kiinni. Nimeä kuitenkin makusteltiin, siitä puhuttiin ja Arvon syntyessä oli se jo ehtinyt kasvaa meihin kiinni.

Toista nimeä pyöriteltiin myös jonkin aikaa. Lopulta toisen nimensä Arvo sai mieheni äidinisältä, veteraani hänkin.

Minusta valitsimme aivan upean nimen Arvolle. Se on merkityksellinen, sanana kaunis ja tärkeä ja myös perinteinen suomalainen nimi. Koko nimi on sekä kunnianosoitus aiemmille sukupolville että siinä on mukana palaset molempien meidän sukujen sekä koko Suomen historiaa.

Ja toisaalta nimi on ihan täysin Arvon oma ja hänelle sopiva. En osaisi kuvitellakaan hänelle muuta nimeä.

Isosetäni Arvo oli kuulemma vitsikäs tyyppi. Iloinen luonne. Luokalle hän jäi kerran, koska ei meinannut oppia tavaamaan. Isompana hän oli töissä kaivoksella ja lempikin ehti leimahtaa ennen sotaa, jossa hänen elämänsä kuitenkin päättyi ennen aikojaan.

Isosetä Arvon pikkuveli eli minun ukkini ja isosisko eli 99-vuotias isotätini ovat vielä elossa. Toinen sisar, toinen isotätini, kuoli vasta viime kesänä. On hyvin mahdollista, että isosetäkin vielä eläisi, niin ovat pitkäikäisiä sisaruksetkin.

Kiitos! Emme unohda.

Ja paljon onnea 100-vuotias Suomi!

Wednesday, November 22, 2017

Kaksivuotiaan kyselykausi on täällä

"Mikä toi on?"
"Mistä ääni kuuluu?"

"Missä manna on?"
"Mikä tää on?"
"Mikä tässä on?"
"Missä juna menee?"
"Mitä äiti tekee?"
"Minne ikkä meni?"
"Missä Avvon vaippa on?"

Jep. Arvo on oppinut kyselemään. Ja tekee sitä oikein urakkapalkalla. Päivät pitkät meillä osoitellaan, kuunnellaan, kysellään, toistetaan ja ihmetellään urakalla.

Ja vastataan, kerrotaan, selitetään ja neuvotaan.

Päiväkodissa samoin. Kylässä. Pihalla. Teatterissa. Sängyssä aamulla ekana voi ihmetellä "missä ikkä?" ja viimeisenä voi vielä kysäistä palovaroittimesta pari kertaa.

Toistaiseksi kysymykset ovat aika yksinkertaisia, mutta sitäkin itsepintaisempia ja yksityiskohtaisemmista asioista. Arvo havannoi tällä hetkellä esimerkiksi äänimaailmaa todella tarkkaavaisesti. Autoleluista pitää selittää kaikkien osien nimet. Ruoasta pitäisi joka lusikallisella kerrata ruoan sisältö.

Ostin hänelle juuri uuden kirjan "70 ensimmäistä sanaa" tms. ja ajattelin sen riittävän jouluun asti. Hän osaa kutakuinkin kaikki sanat jo muutaman lukukerran jälkeen. Aikamoinen puheen herkkyysvaihe siis menossa. Ja tämä kaikki on tapahtunut siis ihan parin viikon sisään. Ihan yhtäkkiä.
Eräs kysymys on kuitenkin Arvosta niiiiiin vastenmielinen, että sitä ei voi missään tapauksessa kysyä. "Saisinko?" Asiat ovat joko "minuuuu" tai "haluuuuu", kauniisti pyytäminen ei kuulu vielä sanavarastoon ja "EI HALUA" edes opetella.

Yllättävän pitkää pinnaa kysyy muuten tämäkin vaihe. Tokihan se on ihana, että lapsi haluaa tietää ja oppii. Ja ihana, että keskustelumme syvenevät.

Mutta kyllä se kahdeksannensadannen hernekeittolusikallisen kohdalla jo tulee vähän väkinäisesti "Se on hernekeittoa rakas, niin kuin äiti on nyt jo 799 kertaa sanonut"...

Thursday, November 16, 2017

Lapsen kanssa teatteriin - Kansallisteatteri: Onnellinen prinssi

Yksi äitiyden ihanimpia puolia on saada tutustuttaa oma lapsi maailman ihmeisiin ja erityisesti asioihin, joita itse rakastaa. Minulle yksi sellainen on teatteri. Minulla on esimerkiksi kaveriporukka, jonka kanssa olemme käyneet "Tyttöjen teatteriretkillä" jo melkeinpä 30 eri näytöksessä.

Muutenkin minut saa teatteriin kaveriksi oikeastaan koska vain katsomaan mitä vain. Arvon jälkeen olen itse aktiivisesti järjestänyt itseäni teatteriin vähän vähemmän kuin ennen.

Lauantaina vein Arvon Kansallisteatteriin katsomaan Onnellinen prinssi -nukketeatteriesitystä, joka oli mukavasti koostettu, tainomainen ja kauniskin. Viihdyin minäkin.

Arvo puolestan oli katsojana melko proaktiivinen, hän halusi koko ajan ottaa tilaa ja lavaa haltuun. Hän tanssi musiikin tahtiin ja ihmetteli äänimaailmaa ihan kaiuttimien teknisiä ominaisuuksia myöten. Pieni utelias sielu kun on.

Meillä oli aika ihanaa spesiaalia laatuaikaa yhdessä. Olen sellaista jotenkin kaivannutkin, vauvavuonnahan me luuhasimme kaikenlaisissa tapahtumissa kahdestaan.

Suosittelen Onnellista prinssiä kyllä. Ehkä enemmän vähän isommille kuin kaksivuotiaille, vaikka olihan se hänellekin kokemus.

Kyseessä ei ole yhteistyöpostaus, ihan silkka suositus minun puolelta. Itse maksoin liput, joka olikin ehkä se huonoin osa, 15 euroa per henkilö ja siis Arvolle tietysti oma. Onhan se vähän suolainen hinta 30 minuutista.

Thursday, November 9, 2017

Taapero auttaa kotitöissä - Arvo Avulias

Arvo on kovin halukas nykyään auttamaan kotitöissä. Yritämme sitä hänessä kovasti vahvistaa antamalla auttamiseen mahdollisuuksia sekä jälkeenpäin suurin kehuin ja kiitoksin. Välillähän homma ei tietenkään oikein suju tai ottaa aikaa, mutta yleensä Arvo aina yllättää minut tarkkuudellaan ja sinnikkyydellään.

Arvo auttaa tiskikoneen tyhjennyksessä vieden muovikipot paikoilleen.

Hän tulee apuun, kun laitan vaatteita pesukoneeseen. Ja kuivausrummusta tulevissa lämpimissä pyykeissä hän aina pyörii hetken huudellen "inanaa, inanaa".

Hän kiikuttaa mielellään leluja paikoilleen, kunhan sitä tehdään hänen kanssaan. Se onkin nykyään yhteinen iltapuhde.

Saman hän tekee roskille, kunhan äiti tai iskä ehtii huutaa ennen roskan osumista suuhun, se löytää nykyään tiensä roskakoriin.

Myäs roskisten vieminen ulos on Arvosta tosi upeaa. Parasta on, jos saa itse kantaa jotain pihan poikki ja sitten heittää isoon roska-astiaan.

Hän valmistaa omassa Ikea-keittiössään puuroja ja kakkuja sekä maistattelee niitä meillä mielellään.
Ruoanlaittoon hän osallistuu laadunvalvojan roolissa maistelemalla raaka-aineita.

Imuri on Arvosta viehättävä kapine, jota tekee mieli kokeilla, mutta välillä on rynnättävä toiselle puolelle huonetta kikattelemaan.

Ulkona nähdessään haravan tai harjan Arvo on aina valmis siistimään paikkoja.

Arvolle tulee myös aina joulu, kun hän auttaa kauppakassien tyhjentämisessä. Jokainen kassista löytyvä tavara on huippumielenkiintoinen. Mietinkin, että jos pakastemuussipaketti saa niin paljon kiljuntaa aikaiseksi, niin paljonko joululahjoihin kannattaa panostaa?

Sunday, October 22, 2017

Peloton taaperoni, älä menetä rohkeuttasi

Joka päivä ihmettelen lähes rajatonta rohkeuttasi. Mikään kallio ei ole liian jyrkkä, ettet sinne yrittäisi. Mikään kiipeilyteline ei ole niin korkea tai kapea, ettet sinä siitä selviäisi. Tai niin ajattelet.

Sinä kävelet vieraisiin koteihin kuin omaasi.  Mikään tilanne ei hätkähdytä ja jokainen ihminen on jo hieman tuttu, vaikka vasta tapaatte.

Olet niin rohkea, että välillä äitinäsi tunnen ettet tarvitse minua. On minulla kuitenkin vielä paikkani siinä kiipeilytelineen vieressä koppaamassa sinut syliini, kun rohkeus ei riitä korvaamaan taitoja.

Minusta tehtäväni on nimenomaan ottaa kiinni, kun putoat, ei kieltää kokeilemasta. Ihailen liiaksi pelottomuuttasi opettaakseni sinut pelkäämään maailmaa. Samalla toki tärkein tehtäväni äitinäsi on pitää sinut turvassa.

Vanhempinasi haluamme aina kannustaa sinua seikkailuun ja olemme antaneet sinulle tilaa kokeilla rajojasi jo ihan pienestä. Ehkä joskus joku on huokaillut vieressä, kun emme ole keskeyttäneet tutkimusmatkojasi varoituksin.

"Rohkaista olemaan rohkea", kirjoitimme viime tammikuussa vähän kömpelösti päiväkodin aloituskaavakkeeseen omista kasvatusperiaatteistamme. Siinä voimme toistaiseksi kokea onnistuneemme.

Osaisimmepa jatkossakin pitää sinut turvassa, kuitenkin juuri niin ettet menetä lapsen rohkeuttasi. Palanen tuota pelottomuutta voi viedä sinut aikuisena minne ikinä haluat.

Toivon, että kasvaessasi tunnet itsesi edelleen kotoisaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Että luotat maailmaan ja omiin siipiisi. Toki varoen vaaraa, siellä missä se oikeasti on. Ja tulevaisuudessa ehkä ihan vähän vähemmän kurkistelua toisten kaappeihin.

Ja sitten kun putoat, ja ainahan niitä kohtia elämässä tulee, niin tietäisit, että äiti on edelleen koppaamassa kiinni.

Sunday, October 15, 2017

Hölmöjen, tuoreiden vanhempien moka

Kaveripariskunta sai vauvan pari viikkoa sitten. Eilen vauvan isä totesi somessa, että ovat lauantai-illat hieman muuttuneet entisestä. Kyllähän se vauvan tulo taloon hieman niitä muuttaa...

Se toi elävästi mieleeni sen ensimmäisen viikonlopun, kun Arvo oli kotona. Hänen elämänsä ensimmäisen viikonlopun olimme sairaalassa.

Oli perjantai-ilta, me ostettiin sipsipussi ja dippiä. Mä intoilin vuoden ekan joulusiiderin kanssa. Sitten me hölmöt, tuoreet vanhemmat aloimme vauvan nukahdettua katsomaan leffaa. Ihan kuten kaikkina perjantai-iltoina ennenkin. Lukuunottamatta juuri edellistä perjantaita, jolloin meistä oli siis tullut vanhemmat. Tämä oli jäänyt meiltä kuitenkin ilmeisesti sisäistämättä ja ihan muina pariskuntina siinä päätettiin viettää viikonloppuiltaa. No problems.

Joskus yhdeltä yöllä minä havahduin ajattelemaan, että mitäs hemmettiä mä tässä vielä valvon, vauva herännee noin tunnin sisään parin tunnin yösyönnille. Missä välissä mun siis pitäis nukkua? Ööööö.
Ja kuten arvaatte, huonostihan siinä kävi. Vauva heräsi ja äiti valvoi lähes koko yön.

Kirjoitin juuri asioista, joita en ole oppinut kahden vuoden äitinä olon aikana. Tämän me kuitenkin opimme kerrasta. Emme ole sittemmin viettäneet myöhäisiä leffailtoja. Nykyään jo joskus uskallamme hullutella ja menemme nukkumaan viikonloppuisin vasta puoliltaöin. Mutta harvassa ne ovat nekin illat.

Ja jos multa joskus kysytään, mitä kaipaan elämästä ennen lasta, vastaan: spontaanit Netflix-maratonit.

Kuvassa toinen tarinan hölmöistä, tuoreista vanhemmista. Kuvan otti DMK Photography

Thursday, October 12, 2017

Mitä asioita äiti ei vaan osaa?

Arvo täyttää kohta kaksi vuotta, joka tarkoittaa että minulla on äitinäkin jo kaksi vuotta harjoituksia takana. Olen miettinyt paljon tätä aikaa, Arvon kehitystä ja sitä, mitä olen oppinut. Niistä ehkä lisää myöhemmin, koska mieleen on noussut myös lista asioista, joita en ole oppinut. Vieläkään!

Koska nämä oikein opitaan? Kertokaa kokeneemmat.

En osaa vieläkään:
  • Avata vaippapakettia oikein, revin sen aina raivopäänä auki, kun ei se kerralla siististi koskaan aukea
  • Ottaa nenäliinoja ulkoiluille, aina olisi vuotavaa nenää tai linnunkakkaa pyyhittävänä.. no, hoituu se hihaan tai kaulaliinaankin
  • Että Pikku Kakkosen jälkeen alkaa lapsille sopimaton sairaalasarja
  • Lämmittää ruokaa juuri oikeaa aikaa mikrossa. Arvo on tottunut syömään haaleaa ruokaa. Tai huutamaan "muumaa".
  • Mikään ei ole maailmassa veemäisempää kuin raejuustopipanoiden kerääminen lattialta. Joka kerta sitä tehdessäni mietin, että miksi, miksi? mä edelleen tarjoan sitä lapselleni. Lopeta hyvä ihminen!
  • Antaa D-vitamiinia ihan joka aamu, nykyään helpottaa kun lapsi itse kaipailee "aamupattilliii"
  • Lukea käyttöohjeita, tiesitteks te muut että Brion taaperokärryssä on jarrut?!?
  • Laittaa lapseni kenkiä oikeisiin jalkoihin. Miksi niistä pikkuriikkisistä kengistä on niin vaikea erottaa oikea ja vasen?
  • Tunnistaa, koska lapseni on oikeasti kipeä. Arvolle ei nouse kuume ja pelkkä yskäkin voi tarkoittaa korvatulehdusta. Oppisit jo tämän! :(
Ja loppuun sit vielä kuitenkin se tärkein oppi, joka oikeasti on iskostunut mun päähän tämän kahden vuoden aikana. Alkuun se oli alkuun aika vaikeaa niellä, mutta nykyään en parjaa itseäni enää kovinkaan pienistä. Se oppi on tää: Minä en ole täydellinen äiti ja se on ihan ok!

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu

Sunday, October 8, 2017

Työmatka - ihanaa omaa aikaa vai ikävässä kärvistelyä?

Työmatkalla ei ikävä yllättänytkään välittömästi, vaikka se etukäteen mietitytti. Ja pelottikin.
Kaksi päivää kului ja ikävän sijaan tuntuikin vain, että olin ihan oikeassa paikassa. Että minä kuuluinkin sinne, siihen työhön, sillä hetkellä. Ja että sitä minä oikeasti halusinkin.

Tiesin, että kotona on kaikki hyvin. Soitimme videopuheluita iltaisin. Ne eivät kirvoittaneet ikävää vaan vahvistivat vain sitä, minkä jo tiesin. Pojat pärjäsivät aivan mahtavan hienosti ilman minuakin. Ja niinpä minä annoin itselleni luvan keskittyä työhön. Ja nauttia siitä!



Enkä voi kieltää, etteivätkö työpäivien jälkeiset pitkät ravintolaillat olleet huumaannuttavia nekin.
Kun minua ei odotettukaan kotiin. Kun olin niin kaukana, etten voinut mennä kotiin. Valkoviinilasillinen maistui kiireettömämmältä kuin aikoihin.

Pelkäsin etukäteen sitäkin, että Arvo ikävöisi minua. Että se vaikuttaisi häneen, olihan tämä pisin erossa olomme. Nyt tunnen taas poikaani paremmin. Ei ole suuri ikävöijä. Ei ole ollut, ei ole nyt. On jotenkin ainutlaatuista se hänen luottonsa häntä hoivaaviin ihmisiin. Viittaan tässä nyt lähinnä muihin kuin meihin vanhempiin. Isänsä kanssa tietysti, mutta luottamus kaikkiin aikuisiin on niin vahva.

Älköön se ikinä särkykö.



Mutta kyllähän se ikäväkin sitten lopulta iski äitiin. Kolmantena päivänä kolmisen tuntia ennen perheen saapumista en meinannut enää pysyä housuissani. KOSKA he oikein tulevat?!

Bussipysäkillä jo melkein itketti. Ja kun tulivat, en olisi pois päästänyt. Mun perhe. Rakas perhe tuli mun luokseni Berliiniin. Tuntui niin tärkeältä.



Töideni kannalta matka oli melkeinpä täydellisen onnistunut. Viikko oli tietynlainen kulmakivi urallani, suuri muutos ja haaste oman mukavuusalueeni ulkopuolella, jonka suomalaisesta vähättelystä viis veisaten voin sanoa, että minä rokkasin. Hyvä mä!

Ei tämä pelkästään positiivinen muutos ole töissä, ainahan kaikessa on kaksi puolta. Työyhteisöni istuu nyt Berliinissä, on uudessa työarjessa minulla paljon totuttelemista.

Perhettä ehdin matkan aikana nähdä vähemmän kuin oli tarkoitus ja olisin halunnut. Töitä oli enemmän kuin olin valmistautunut ja viikon ainoana vapaapäivänä tajusin, että orastava flunssa kaipasi akuuttia lepoa.

Mutta oli ihanaa, että he olivat siellä. Ja saivat he sitten erityisen paljon laatuaikaa kaksin kahlatessaan läpi Berliinin nähtävyyksiä. Ja meillä oli aamupalat, illalliset ja tutut koko perheen iltaköllöttelyt hotellin valkoisissa lakanoissa.

Niin, suuri kiitos taas tuonkin villin viikon läpivetämisestä kuuluu miehelleni. On mulla joustavat kotijoukot. Niin joustavat, että tuovat kodin mun luokse Berliiniin <3 p="">