Kun äiti huusi

"Minä koputin ikkunaa laivalla. Tuli reikä. Äiti huusi," Arvo totesi tässä päivänä yhtenä matkustaessamme autossa.

Hän muisteli talvilomamatkalla autossa tapahtunutta tilannetta, jossa hän leikkilaivallaan kopautti takaikkunaa niin, että sitä päällystävään pimennyskalvoon tuli reikä. Minä menetin siitä malttini ja huusin.

Joskushan ne hermot vaan pettävät. Väsyneenä, stressaantuneena tai valmiiksi ärtyneenä... Ja joskus sen seurauksena korottaa ääntään. Mutta huh, että tuntui pahalta kuulla se pienen ihmisen suusta.

Selitin autossa sitten Arvolle, miksi olin huutanut. Kerroin, kuinka minua harmitti tapahtunut ja siksi hermostuin ja huusin. Tein selväksi, että se on huonoa käytöstä eikä pitäisi koskaan huutaa, mutta joskus äidillekin niin käy kun oikein harmittaa.

Eipä voi suorempaa palautetta saada vanhemmuudestaan kuin lapselta itseltään. Ja tällaista palautetta en todellakaan halua saada. Tietenkin ymmärrän, etten ole täydellinen äitinäkään ja pystyn sen hyväksymään. Hermojen menettämisiä on ollut ja tulee olemaan jatkossakin. Olen huutanut ja tulen varmasti huutamaan. Se on toisaalta inhimillistä ja saa näkyä lapsellekin.

Oman epätäydellisyyden taakse ei kuitenkaan saa piiloutua jatkamaan omaa huonoa käytöstä. Olen aina ärsyyntynyt puolusteluista "mä nyt oon vaan vähän tällainen kusipää" ihan kuin se antaisi jonkun erikoisoikeuden loukata muita ihmisiä mielin määrin. Ilmainen vinkki tällaisille tyypeille: Jos loukkaat toisia toistuvasti, on aika muuttaa omaa käytöstä!

Lisäksi on aivan eri asia sanoa läpällä olevansa vähän "huono äiti ku annoin lapsen katsoa kaksi kolme tuntia telkkaria aamulla" kuin perustella sillä oikeasti toista loukkaavaa käytöstä kuten huutamista. En minäkään halua, että minulle huudetaan, joten miksi se olisi ok käytöstä minulta lapseni suuntaan.

Aina on mahdollisuus parantaa ja koen, että minulla vanhempana on myös velvollisuus parantaa, kun joku epäkohta näin naamaan läväytetään lapsen toimesta. Minähän olen esimerkki. Aina voi yrittää huutaa vähemmän, olla vähemmän huono tai vähemmän kusipää!

Heenun vinkit huonoja yöunia kaipaaville

Viikon teema on huonot yöunet ja monet erilaiset keinot saavuttaa ne!

Jo heti sunnuntai-maanantai-yönä kokeilin perinteisestikin juuri tänä kyseisenä yönä esiintyvää häiriintyneet unet -menetelmää. Unessa oli putoavia ja räjähtäviä meteoriitteja, joilta minä suojauduin asettamalla kasvojeni eteen muovista narua, joka kuumuudessa suli kiinni.

Maanantai-tiistai-yönä viihdytti poskiontelontulehdus ja alakerran lapset.

Tiistai-keskiviikko-yönä nautiskelin antibioottien sivuvaikutuksista.

Keskiviikko-torstai-yöksi P oli hankkinut itselleen täysin jumissa olevan niskan, jonka takia meistä kumpikaan ei sitten nukkunut, koska oon niin herkkä uninen että toisen vempuilu pitää hereillä. Kello neljä lähdin sohvallle karkuun.

Karkurireissulla mä myös satuin vilkaisemaan taivaalle, jos näkyisi revontulia. Siellä kuitenkin möllötteli vanha tuttu - täysi kuu.

Voit kokeilla näitä vinkkejä itse ensi kuussa täyden kuun aikaan: Muuta lähiöön, varmista että alakerrassa asuu lapsiperhe. Hanki kunnon poskiontelontulehdus (jos mahdollista niin useita putkeen) ja siihen markkinoiden kovin lääkitys. Jos avomies ei itse petraa ja riko niskaansa, vie hänet katsomaan 3D-leffaa Tennispalatsin suurimpaan saliin ensimmäiseen riviin. Näillä eväillä saavutat paskimmat mahdolliset yöunet yhden arkiviikon aikana ja lupaan, fiilis on torstaihin mennessä aivan upea!

A very serious condition - not to be taken lightly

Kollegani eivät tunnu tajuavan, miten pienestä on nyt kiinni se, että kamelin selkä katkeaa ennen kuin loma alkaa.

Nämä minua ympäröivät ihmiset eivät selvästi ymmärrä, että lähenen kiljumis-, ja pahimmassa tapauksessa jopa itkupotkuraivaripistettä.

Eikä siihen tarvita mitään kummallista, ihan normaali työkäytös riittää hermoromahdukseen. Onko ihan liikaa vaadittu, että täällä saisi edes kerran vuodessa silkkihansikaskohtelua?!

Lähestyvän loman odotus on vakavasti otettava psykologinen tila. Tätä voi verrata siihen, kun on tulossa jostain kotiin ja on pissahätä. Hississä pissahätä kiihtyy aivan sietämättömäksi ja avainta lukossa kiertäessä meinaa jo aivan väkisin lirahtaa.

Mutta, tässä pitäis siis viikko vielä sit pomppia jalat ristissä. Kestää, kestää...

Bloggerin temput

Huoh. Bloggerin kuluvan viikon viat ovat hävittäneet viimeisimmän tekstini WWF:n öljyyntyneiden eläinten hoito -koulutuksesta.

Toivottavasti se kilometriteksti vielä tänne ilmestyy takaisin. Jonkunlainen versio siitä näkyy olevan luonnoksissa, ehkä kasaan siitä uuden jos ihmettä ei tapahdu.

Mutta siis ongelmien takia en ole päässyt blogia myöskään päivittämään. Nyt se näyttää toimivan. Lukuunottamatta sitä yhtä kadonnutta tekstiä.

Tänään katsotaan viisuja ja huomenna joidenkin mielestä "unelmafinaalia", minun mielestäni "saanvarmastisydärinennenloppuafinaalia". Jaiks!

Eilen oltiin katsomassa Aadan satubaletin kevätnäytöstä. Täti oli pakahtua ylpeydestä. Hän oli selvästi leppäkertturyhmänsä (ja koko tanssikoulun) paras.

Kevätterveiset taimimaalta

Kyllä se niin on, että kasvienhoito on todella rentouttavaa. Taimeni eivät välitä vaaleista tai kastelijansa väliaikaisesta unettomuusongelmasta ja sen nostamasta stressitasosta. Ne vaan kasvavat tai eivät kasva. Ja minä katselen vierestä. Ah, miten simppeliä.

Teen päivityskatselmuksen joka aamu ja ilta. Kastelen ja nypin. Kasveista on tullut minulle tärkeitä. Mutta ei sillä weirdo juttelen-kasveilleni-ja-ne-tuntuvat-ymmärtävän-minua -tavalla. Lähinnä haluan pitää ne elossa. Jotta voin syödä ne myöhemmin.

Uusimpana kasvimaan tulokkaana ovat rucolat, jotka ovat lähteneet koulittujen ja koriin kasvamaan asetettujen lehtisalaattien vierellä kivasti kasvamaan. Basilikat on myös koulittu ja ne kasvavat reippaasti omassa korissaan. Pieni minttupuska on niiden vieressä kasvamassa kokeeksi, ne kun eivät näytä kasvavan. Eivät kuole, mutta pysyvät samankokoisina koko ajan. Luin jostain, että mintunkasvatus on vaikea laji. Ikävää, koska yksi (ja ehkä tärkein) parvekepuutarhani alkuperäsitarkoitus oli tuottaa omat mintut koko kesän mojitoihin.

Seuraavaksi istutusvuorossa on pinaatit ja ruohosipulit. Perunan kanssa temppuilen. Valohoidossa on jo muutama peruna, mutta en tiedä niiden lajiketta. "Ruokaperunaa" lukee pussissa. Että onko se sitten edes kesälajike, dunno? Jostain syystä en ole saanut ostettua jotain "merkkiperunaa" kaupasta... Haluaisin kasvattaa siikliä, mutta sitä en ole kaupoissa pitkään aikaan nähnyt.

Chilit, joita on nyt kahta lajia mullassa, eivät suostu kasvamaan, eivätkä paprikat. Bauhausistahan niitä saisi komeita puskia, jossa on hedelmätkin valmiina, mutta se tuntuisi luovuttamiselta. Yritän vielä. Ostan sitten, kun tulee aika siirtää kasvit kokonaan ulos, jos ei taimia siihen mennessä näy. Olen päättänyt myös suoraan ostaa pari amppelimansikkaa.

Toisen tomaatintaimen olen saanut kasvamaan, toinen (vanhempi) on jo koulittu ja istutettu omaan purkkiinsa. Pieni taimi, iso purkki.

Ajattelin hyödyntää ylimääräisiä taimia ja viedä niitä lahjaksi. Perjantaina ollaan menossa syntymäpäiville ja lauantaina kavereiden uuteen kotiin saunomaan. Ajattelin molempiin viedä sekä lehtisalaatin että rucolan taimet.

Parvekkeen kunnostus kesäkuntoon olisi tarkoitus myös toteuttaa tässä pääsiäisloman aikana. Kuten näkyy se on toiminut vähän niinkuin romuvarastona muutosta asti. Pahvilaatikkojen raivauksen jälkeen kalusteet saavat pintaansa uuden värin ja kasveille tulee erinäisiä tasoja. Ja sitten jossain vaiheessa tietty tulevat ne itse kasvitkin. Vasemmassa kulmassa vilahtavia pikkuvalojakin pitää asentaa lisää, niillä olisi tarkoitus valaista koko parveke pimeällä.

Mutta näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Hyvää minilomaa kaikille!

Anarkiaa pään sisällä

Pieni punkkarin rassu takoo mun päätä jo kolmatta päivää hajalle tuosta oikean ohimon kohdalta pienillä punkkarinyrkeillään.

Kävin tällaisen keskustelun mummokaverini kanssa tiistaina:
"Joo, kyllä mulla on joskus migreenikohtauksia. Ihan superharvoin kyllä."
"Koska on viimeksi ollut?"
"En edes muista... Tais olla silloin kun oltiin katsomassa Anna Kareninaa... eli lokakuussa."

Ja valehtelematta muutamaa tuntia myöhemmin se punkkari iski.

Yleensä olen saanut sen talttumaan lääkkeillä ja yöunilla, mutta nyt se edelleen vaan jaksaa nakuttaa. Välillä sen voimat laantuu hetkeksi, mutta sitten se palaa sorvin ääreen. Argh. Sekoan kohta.
 
Ehkä se loppuu heti kun julkaisen tämän valitusvirren. Än-yy-tee nyt.

Viilene juustokakku, viilene!

Tässä odottelen juustokakun viilentymistä siihen pisteeseen, että sen kehtais laittaa jääkaappiin, jossa odottavat huomista myös focaccia-taikinat. Meinasi jo iskeä pieni paniikki näin yömyöhällä, ettei ruokaa olekaan tarpeeksi seitsemälle hengelle eli P:n perheelle. Jälleen kerran löysin mielenrauhani Marttojen sivuilta.

Paljonko varataan tarjottavaa? Martat vastaavat.

Ehkä kuitenkin varoiksi syön itse vähemmän kuin yleensä ja pyydän P:tä tekemään samoin.

Tiedän, että olen kehittänyt tästä ruoan tekemisestä päässäni paljon isomman asian kuin se todellisuudessa on. Ois vaan kiva onnistua.

Ja hei, onneksi ensi viikonloppuna on tuplajuhlien viikonloppu. Alkaa jo vähän huolestuttaa tämä kotirouva-oireilu.