Olen keikkunut välitilassa tämän blogin kanssa jo pitkään. Kuka, mitä ja miksi ja millä tavalla? Mistä kaikesta haluan kirjoittaa ja jatkanko anonyymisti...
Lisäksi on vaivannut, kuka blogiani lukee. Tai lähinnä kuka ei lue... Blogistani tietää rajallinen joukko sukulaisia ja ystäviä, lukijoihin kuuluu myös x määrä minulle tuntemattomia lukijoita. Kaikki tämä on ok! Mutta kukaan esimerkiksi mieheni sukulaisista eivät tiedä blogistani ja he kuitenkin ovat poikani isovanhempia, tätejä ja muita rakkaita. Heille poika on tärkeä ja on tuntunut väärältä kirjoittaa hänestä heiltä "salaa".
Ja pääasiassa minä haluan tällä hetkellä kirjoittaa lapsestani, tärkeimmästäni. Tämä on minun (julkinen) päiväkirjani ja olen niin monesti taputellut itseäni selkään, että minulla on tämä "historiikki" omasta elämästäni muistona! Toisaalta sitä en ole ihan kaikkien kanssa valmis jakamaan.
Toki minulla on nyt toinen ihminen mukana blogissani. Sitäkin on ajateltava ja olen ajatellutkin. Ja päätynyt ratkaisuun, jota noudatan kunnes tulee tarve arvioida tilannetta uudelleen - esimerkiksi pojan kasvaessa.
Kaikki tämä pohdinta ja vatvominen on vaikuttanut blogi kirjoittamiseen jotenkin lannistavasti, vaikka halu kirjoittaa on kova. Ehkä kovempi kuin koskaan ennen, nyt kun olen pois työelämästä ja kirjoittaminen on kuitenkin ollut aina intohimoni. Useat läheiset ovat huomauttaneetkin joskus, että kirjoitan paljon sellaisesta, mistä en puhu. Minun on aina ollut helppo ilmaista itseäni kirjoittamalla - paljon helpompaa kuin puhumalla.
Tarvittiin siis uusi alku! Jokin aika sitten hain mukaan Vauva-lehden blogiyhteisöön ja sinnepä vie nyt blogini tie! Siellä minä olen Henna ja poikani Arvo, ihan kuin olemme oikeassa elämässäkin.
Tervetuloa siis mukaan lukemaan Kun minusta tuli äiti
Monday, May 16, 2016
Friday, May 13, 2016
Päivä, jolloin minusta tuli äiti
Kello oli soimassa puoli seitsemän. Sairaalaan oli käsketty
kahdeksaksi ja sitä ennen oli käytävä labrassa. En ollut nukkunut
yhtään, pari päivää aiemmin alkanut nivuskipu valvotti. Ja tietysti
jännitys. Henkeä salpaava jännitys.
Puin jo sängyssä tukisukat jalkoihini. Monimutkaiset sukat, mutta tärkeät, näin oli sanottu.
Peseydyin, join yhden sallitun mehulasillisen. Etukäteen ahdisti, ettei aamupalaa saisi syödä, mutta ehkä se ei olisi edes maistunut.
Laukut oli pakattu valmiiksi edellisenä iltana, ihan liikaa kaikkea, mitä sitä nyt ensikertalainen voi vauvanhakumatkalla tarvita.
Soitimme taksin. "Minne matka?" "Naistenklinikalle."
Olimme vitsailleeet edellisenä päivänä, että leikkisimme taksissa kiirettä. Minä ähisisin ja mies hokisi, että pidätä, pidätä. Todellisuudessa ajoimme taksin kyydissä heräilevän kaupungin läpi aika hiljaisina ja mietteliäinä. Illaksi oli luvattu myrskyä, mutta aamu oli tavallinen marraskuun aamu. Niin pimeä kuin vain marraskuun aamu voi olla.
Puhelimeen piippasi välillä viestejä ja mietin liikuttuneena, kuinka monet muutkin jännittivät meidän kanssamme tätä päivää. Jälkeenpäin ajatellen ihanin asia sovitussa sektiossa oli juuri se rakkaus ja tuki, jota etukäteen saimme.
Labrassa ei ollut vielä ketään, pääsin ensimmäisenä sisään. Hoitaja sanoi verta ottaessaan "sulla se onkin tänään jännä päivä". Myhäilin jotain vastaukseksi. Tuntui, että jos sanon jotain, alan varmasti itkeä.
Osastolla meidät otti vastaan herttainen kätilö. Hän olisi mukanamme päivän. Vaihdoimme sairaalavaatteisiin. "Sulla on noi sukat väärin, anna mä autan", kätilö totesi ja riisui sukkani ja puki ne oikein. Monimutkaiset, tosiaan! Sitten kätilö ultrasi vielä tarkistaakseen vauvan asennon. Laite oli jotenkin rikki ja kätilö epävarma käyttäessään sitä. "Kyllähän tuon tuossa täytyy olla se pää, et ole tuntenut että vauva olisi kääntynyt?" Ei ollut kääntynyt, pää oli edelleen kylkiluiden alla.
Viimeiset hetket ennen äitiyttä vietin lapsivuodeosaston käytävällä. Olimme toisena leikkausjonossa, meitä ennen odotushuoneessa ollut nuori pari oli jo lähteneet, siellä saivat jo vauvansa. Hetken olin kateellinen.
Mies torkkui odotushuoneen nojatuolissa. Minä luin käytävän varrella olevia imetysohjeita ja tökin vatsaani, että tuntisin vielä yhden liikkeen.
Sitten melkeinpä tuntia ennen kuin meille oli luvattu, tuli leikkaava kirurgi minua tapaamaan. Ei siinä suuria suunniteltu, hän kertoi lyhyesti toimenpiteestä. "Onko toiveita?" Vauvan kun saan terveenä ulos. Myhäilin vain, en pystynyt puhumaan.
Kätilö tuli hakemaan meitä, käpöteltiin yhdessä alas leikkaussaliin. Tuntui epätodelliselta, että kohta minusta tulisi ulos meidän vauva. Voisiko tulla oikeasti? Menisikö kaikki hyvin? Mitä, jos sieltä tulisikin koiranpentu? Sammakko? Voisiko olla ihan oikea ihmisvauva, meidän? Jälkeenpäin nämä ajatukset naurattivat kovasti, sammakko? Oikeasti?
Leikkaussalissa kävi kova kuhina. Kaikki esittäytyivät, en muista kenenkään nimiä. Minuun laittettiin kaikenlaisia piuhoja ja laitteita kiinni. Piippauksia ja käsivartta muutaman kerran minuutissa puristava verenpainemittari (tästä jäi viikkokausiksi isot mustelmat). Epiduraalin laitto sattui. Katerin laitto tuntui epämiellyttävältä.
Mies katsoi vieressä jotenkin avuttoman, mutta samalla lohdullisen näköisenä. Joku kysyi kumpi on tulossa. Poika, sain sanottua. Pitkästä aikaa poika, joku kommentoi. On ollut pelkkiä tyttöjä.
Sitten minut autettiin makaamaan ja mies ohjattiin pääni taakse. Verho kiinni, vauva ja maha toiselle puolelle, jännittyneet vanhemmat toiselle. Mies silitti päästä ja sanoi, että "kaikki menee hyvin". "Ei puhuta", minä vastasin. Itketti vähän.
Saako laittaa radion, joku kysyi. Sopii, jälkeenpäin emme kumpikaan miehen kanssa muistaneet, mitä sieltä soi. Olisi ollut kiva muistaa...
Kirurgi ja yksi hoitajista puhuivat omista lapsistaan. Ennen aloitusta kokeiltiin puutumistani. Tunsin kipua ja minulle annettiin toinen satsi puudutetta.
Anestesialääkäri antoi luvan aloittaa. Tunsin edelleen, puudute poistaa terävän, muttei tylppää tuntemusta. Yllätyksenä tulivat myös äänet. Ei tuntunut eikä kuulostanut kivalle. Ahdisti.
6 minuuttia leikkauksen alusta kirurgi sanoi vieressäni istuvalle anestesialääkärille "kv". Kysyin myöhemmin, mitä se tarkoitti. Kohtuviilto. Anestesialääkäri tulkkasi lyhenteen meille leikkaussalissa. "Kohta syntyy". Itketti jo enemmän.
Tunsin kun minua heiluteltiin ja sitten... Parkaisu. Onnitteluja. Kätilö vilautti verhon ohi pikkuruista rääkyvää ihmistä. Hän asetti vauvan pöydälle, puhdisteli ja kutsui miehen luokseen. En nähnyt kunnolla, kun itketti, enkä voinut pyyhkiä kyyneleitä käsien ollessa kiinni koneissa. Joku päästi sitten toisen käteni irti.
Miltä se näyttää? Jotain kyselin. "Valitettavasti tää näyttää ihan multa", mies sanoi ja otti kuvia. Näin vilauksia päästä, pitkulaiselta näyttää. Kulkuset vilahtivat. Poikahan se. Kätilö toi vauvan lähelleni, sitten hänet asetettiin paitani sisään. Hassu tukka, taisin sanoa. En taaskaan nähnyt kovin hyvin, kun vauva oli niin lähellä ja silmät sumeat. Hän karjui koko ajan, sitten väsähti.
Pikkuruisimmat kädet. Ihmeen puhdas. Ihmeellinen muutenkin. Minun. Meidän.
Leikkaus saateltiin päätökseen verhon takana. En enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ahdistus oli kokonaan poissa.
Kirurgi kehui kaiken sujuneen nopeasti. Sitten meidät kärrättiin heräämöön. Pidin pienestä kiinni kuin viimeistä päivää koko matkan. Mitä jos se luiskahtaisi pois.
Heräämössä vauva mitattiin ja punnittiin. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan toivotusti, sitä paineltiin ja sain lisälääkkeitä. Ensimmäistä kertaa minuun todella sattui ja olo oli humalainen. Pieni pysyi rinnallani. Mies käväisi kahvilla. Hän halusi laittaa jo viestejä, mutta kielsin sen. Olin etukäteen sanonut, että haluan soittaa perheelleni itse. Olin siihen kuitenkin liian sekaisin.
Olimme heräämössä pari tuntia, jonka jälkeen meidät kärrättiin osastolle. Vauva pysyi edelleen rinnallani. Hän huusi aina hetken ja väsähti sitten. Osastolla perhehuone oli juuri vapautunut ja sitä siivottiin, odotimme käytävässä hetken.
Alkuiltapäivästä tajusin morfiinipöhnissäni, etten jaksaisi millään soittaa ja viestit lähetettiin "Meillä on täällä tällainen pikkuinen poika"... Emme olleet kertoneet sukupuolta etukäteen. Onnitteluja, lähetimme myös kuvia. Ihmettelimme vauvaa, eihän sitä uskaltanut edes liikuttaa, hellästi vain silitellä. Kätilö opetti miestä vaihtamaan vaippaa ja minua imettämään. Tuntui, ettemme osaa mitään.
Paras ystäväni, Arvon kummitäti, tuli illalla käymään. Hän joutui kahlaamaan läpi marraskuisen myrskyn. Mies kahlasi samaisen myrskyn läpi huoltoasemalle ostamaan sikarin. Jälkeenpäin en muista illasta paljon mitään.
Vauva pysyi rinnallani vaipanvaihtoja lukuunottamatta seuraavaan aamuun. En uskaltanut liikkua, mutta sain kai vähän nukuttua.
Tämä kuva on ehkä aidoin minusta koskaan otettu. Yleensä aina täytyy ottaa 100 otosta, että saa yhden hyvän. Mutta tässä ensimmäisessä yhteisessä kuvassa Arvon kanssa, tässä ainokaisessa otoksessa, jossa leikkauskin on vielä kesken, näytän mielestäni juuri oikealta. Ihan äidiltä.
Teksti on julkaistu aiemmin Vauva.fi-blogissani.
Puin jo sängyssä tukisukat jalkoihini. Monimutkaiset sukat, mutta tärkeät, näin oli sanottu.
Peseydyin, join yhden sallitun mehulasillisen. Etukäteen ahdisti, ettei aamupalaa saisi syödä, mutta ehkä se ei olisi edes maistunut.
Laukut oli pakattu valmiiksi edellisenä iltana, ihan liikaa kaikkea, mitä sitä nyt ensikertalainen voi vauvanhakumatkalla tarvita.
Soitimme taksin. "Minne matka?" "Naistenklinikalle."
Olimme vitsailleeet edellisenä päivänä, että leikkisimme taksissa kiirettä. Minä ähisisin ja mies hokisi, että pidätä, pidätä. Todellisuudessa ajoimme taksin kyydissä heräilevän kaupungin läpi aika hiljaisina ja mietteliäinä. Illaksi oli luvattu myrskyä, mutta aamu oli tavallinen marraskuun aamu. Niin pimeä kuin vain marraskuun aamu voi olla.
Puhelimeen piippasi välillä viestejä ja mietin liikuttuneena, kuinka monet muutkin jännittivät meidän kanssamme tätä päivää. Jälkeenpäin ajatellen ihanin asia sovitussa sektiossa oli juuri se rakkaus ja tuki, jota etukäteen saimme.
Labrassa ei ollut vielä ketään, pääsin ensimmäisenä sisään. Hoitaja sanoi verta ottaessaan "sulla se onkin tänään jännä päivä". Myhäilin jotain vastaukseksi. Tuntui, että jos sanon jotain, alan varmasti itkeä.
Osastolla meidät otti vastaan herttainen kätilö. Hän olisi mukanamme päivän. Vaihdoimme sairaalavaatteisiin. "Sulla on noi sukat väärin, anna mä autan", kätilö totesi ja riisui sukkani ja puki ne oikein. Monimutkaiset, tosiaan! Sitten kätilö ultrasi vielä tarkistaakseen vauvan asennon. Laite oli jotenkin rikki ja kätilö epävarma käyttäessään sitä. "Kyllähän tuon tuossa täytyy olla se pää, et ole tuntenut että vauva olisi kääntynyt?" Ei ollut kääntynyt, pää oli edelleen kylkiluiden alla.
Viimeiset hetket ennen äitiyttä vietin lapsivuodeosaston käytävällä. Olimme toisena leikkausjonossa, meitä ennen odotushuoneessa ollut nuori pari oli jo lähteneet, siellä saivat jo vauvansa. Hetken olin kateellinen.
Mies torkkui odotushuoneen nojatuolissa. Minä luin käytävän varrella olevia imetysohjeita ja tökin vatsaani, että tuntisin vielä yhden liikkeen.
Sitten melkeinpä tuntia ennen kuin meille oli luvattu, tuli leikkaava kirurgi minua tapaamaan. Ei siinä suuria suunniteltu, hän kertoi lyhyesti toimenpiteestä. "Onko toiveita?" Vauvan kun saan terveenä ulos. Myhäilin vain, en pystynyt puhumaan.
Kätilö tuli hakemaan meitä, käpöteltiin yhdessä alas leikkaussaliin. Tuntui epätodelliselta, että kohta minusta tulisi ulos meidän vauva. Voisiko tulla oikeasti? Menisikö kaikki hyvin? Mitä, jos sieltä tulisikin koiranpentu? Sammakko? Voisiko olla ihan oikea ihmisvauva, meidän? Jälkeenpäin nämä ajatukset naurattivat kovasti, sammakko? Oikeasti?
Leikkaussalissa kävi kova kuhina. Kaikki esittäytyivät, en muista kenenkään nimiä. Minuun laittettiin kaikenlaisia piuhoja ja laitteita kiinni. Piippauksia ja käsivartta muutaman kerran minuutissa puristava verenpainemittari (tästä jäi viikkokausiksi isot mustelmat). Epiduraalin laitto sattui. Katerin laitto tuntui epämiellyttävältä.
Mies katsoi vieressä jotenkin avuttoman, mutta samalla lohdullisen näköisenä. Joku kysyi kumpi on tulossa. Poika, sain sanottua. Pitkästä aikaa poika, joku kommentoi. On ollut pelkkiä tyttöjä.
Sitten minut autettiin makaamaan ja mies ohjattiin pääni taakse. Verho kiinni, vauva ja maha toiselle puolelle, jännittyneet vanhemmat toiselle. Mies silitti päästä ja sanoi, että "kaikki menee hyvin". "Ei puhuta", minä vastasin. Itketti vähän.
Saako laittaa radion, joku kysyi. Sopii, jälkeenpäin emme kumpikaan miehen kanssa muistaneet, mitä sieltä soi. Olisi ollut kiva muistaa...
Kirurgi ja yksi hoitajista puhuivat omista lapsistaan. Ennen aloitusta kokeiltiin puutumistani. Tunsin kipua ja minulle annettiin toinen satsi puudutetta.
Anestesialääkäri antoi luvan aloittaa. Tunsin edelleen, puudute poistaa terävän, muttei tylppää tuntemusta. Yllätyksenä tulivat myös äänet. Ei tuntunut eikä kuulostanut kivalle. Ahdisti.
6 minuuttia leikkauksen alusta kirurgi sanoi vieressäni istuvalle anestesialääkärille "kv". Kysyin myöhemmin, mitä se tarkoitti. Kohtuviilto. Anestesialääkäri tulkkasi lyhenteen meille leikkaussalissa. "Kohta syntyy". Itketti jo enemmän.
Tunsin kun minua heiluteltiin ja sitten... Parkaisu. Onnitteluja. Kätilö vilautti verhon ohi pikkuruista rääkyvää ihmistä. Hän asetti vauvan pöydälle, puhdisteli ja kutsui miehen luokseen. En nähnyt kunnolla, kun itketti, enkä voinut pyyhkiä kyyneleitä käsien ollessa kiinni koneissa. Joku päästi sitten toisen käteni irti.
Miltä se näyttää? Jotain kyselin. "Valitettavasti tää näyttää ihan multa", mies sanoi ja otti kuvia. Näin vilauksia päästä, pitkulaiselta näyttää. Kulkuset vilahtivat. Poikahan se. Kätilö toi vauvan lähelleni, sitten hänet asetettiin paitani sisään. Hassu tukka, taisin sanoa. En taaskaan nähnyt kovin hyvin, kun vauva oli niin lähellä ja silmät sumeat. Hän karjui koko ajan, sitten väsähti.
Pikkuruisimmat kädet. Ihmeen puhdas. Ihmeellinen muutenkin. Minun. Meidän.
Leikkaus saateltiin päätökseen verhon takana. En enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ahdistus oli kokonaan poissa.
Kirurgi kehui kaiken sujuneen nopeasti. Sitten meidät kärrättiin heräämöön. Pidin pienestä kiinni kuin viimeistä päivää koko matkan. Mitä jos se luiskahtaisi pois.
Heräämössä vauva mitattiin ja punnittiin. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan toivotusti, sitä paineltiin ja sain lisälääkkeitä. Ensimmäistä kertaa minuun todella sattui ja olo oli humalainen. Pieni pysyi rinnallani. Mies käväisi kahvilla. Hän halusi laittaa jo viestejä, mutta kielsin sen. Olin etukäteen sanonut, että haluan soittaa perheelleni itse. Olin siihen kuitenkin liian sekaisin.
Olimme heräämössä pari tuntia, jonka jälkeen meidät kärrättiin osastolle. Vauva pysyi edelleen rinnallani. Hän huusi aina hetken ja väsähti sitten. Osastolla perhehuone oli juuri vapautunut ja sitä siivottiin, odotimme käytävässä hetken.
Alkuiltapäivästä tajusin morfiinipöhnissäni, etten jaksaisi millään soittaa ja viestit lähetettiin "Meillä on täällä tällainen pikkuinen poika"... Emme olleet kertoneet sukupuolta etukäteen. Onnitteluja, lähetimme myös kuvia. Ihmettelimme vauvaa, eihän sitä uskaltanut edes liikuttaa, hellästi vain silitellä. Kätilö opetti miestä vaihtamaan vaippaa ja minua imettämään. Tuntui, ettemme osaa mitään.
Paras ystäväni, Arvon kummitäti, tuli illalla käymään. Hän joutui kahlaamaan läpi marraskuisen myrskyn. Mies kahlasi samaisen myrskyn läpi huoltoasemalle ostamaan sikarin. Jälkeenpäin en muista illasta paljon mitään.
Vauva pysyi rinnallani vaipanvaihtoja lukuunottamatta seuraavaan aamuun. En uskaltanut liikkua, mutta sain kai vähän nukuttua.
Tämä kuva on ehkä aidoin minusta koskaan otettu. Yleensä aina täytyy ottaa 100 otosta, että saa yhden hyvän. Mutta tässä ensimmäisessä yhteisessä kuvassa Arvon kanssa, tässä ainokaisessa otoksessa, jossa leikkauskin on vielä kesken, näytän mielestäni juuri oikealta. Ihan äidiltä.
Thursday, May 12, 2016
Stay tuned...
Täällä on hiljaista, mutta vain koska blogi tekee muuttoa :)
Kerron lisää pikapikaa!
Kerron lisää pikapikaa!
 |
| A 5 kuukautta! |
Monday, May 2, 2016
Ne vappuhäät
Viime vuoden vappuna ystävät lähettivät meille Facebookissa videon, jossa he kertoivat menneensä naimisiin. Salaa, mutta lupasivat kuitenkin järjestää hääjuhlan vuoden päästä.
Raskauteni oli tuolloin aika alussa, joten suurin piirtein samaan syssyyn kun kerroin äidilleni, tiedustelin hänen ensi vuoden vappusuunnitelmiaan. Kävi tuuri, äidillä ei ollut vielä vapulle 2016 mitään ohjelmaa ;)
Viime viikonloppua kohti on siis matkattu jo kauan. Jo alkuun suunniteltiin, että A kun on jo 5 kuukautta, niin pääsemme varmasti ensimmäistä kertaa kahdestaan hurvittelemaan. Toki esimerkiksi kuvittelin hänen jo syövän kiinteitä, mutta niitä ei ole vielä aloitettu. Onneksi pullosyöminen on kuitenkin alkanut sujua, lähinnä etukäteen stressasi nukuttamisen hetki. Mutta mutta..
Kaikki meni loistavasti! A ei toistaiseksi ainakaan vielä vierasta, joten mummun hoitoon jääminen ei tuottanut ongelmia eikä hän ollut yhtään äkäillyt koko päivän tai illan aikana. Unille meneminenkin oli tapahtunut juuri niin kuin odotettiin kello 21 pintaan.
Tiedostan kyllä, että A on ollut melkoisen helppo lapsi tähän mennessä, mutta silti mua tällaiset asiat häkeltävät. Että miten sopeutuvainen hän on. Oli sitten kyseessä Teneriffa, äidin poissaolo tai mummu nukuttajana. Kaikki käy! Mun ihana pentu!
Ja häät olivat aivan upeat! Hääparin näköiset, railakkaat ja tunnelmalliset. Ruoka oli herkullista ja viinapöytä meidän pöydän vieressä ;) Tanssilattialla koettiin hullun hauskoja hetkiä ja vähän herkempääkin menoa. Siellä keinuttiin kaulakkain ku mitkäkin teinit. Muutenkin tuli riekuttua ihan kuin ennen vanhaan (ainoana erotuksena, että minun piti 3 kertaa pumpata ja toki A oli mielessä ja puheissa usein) ja vasta yöllä kolmelta uuvahdimme vierashuoneen sohvalle.
Aamulla pieni hymypoika ei ollut moksiskaan, että kukaan koskaan missään häissä olisi ollutkaan, mummu oli pitänyt hänestä erinomaista huolta. Vanhemmat kyllä tunsivat sen nahoissaan, että hauskaa oli ollut. Ja no, oikeastaan tuntuu kyllä edelleen. Mutta todellakin oli sen arvoista!
Raskauteni oli tuolloin aika alussa, joten suurin piirtein samaan syssyyn kun kerroin äidilleni, tiedustelin hänen ensi vuoden vappusuunnitelmiaan. Kävi tuuri, äidillä ei ollut vielä vapulle 2016 mitään ohjelmaa ;)
Viime viikonloppua kohti on siis matkattu jo kauan. Jo alkuun suunniteltiin, että A kun on jo 5 kuukautta, niin pääsemme varmasti ensimmäistä kertaa kahdestaan hurvittelemaan. Toki esimerkiksi kuvittelin hänen jo syövän kiinteitä, mutta niitä ei ole vielä aloitettu. Onneksi pullosyöminen on kuitenkin alkanut sujua, lähinnä etukäteen stressasi nukuttamisen hetki. Mutta mutta..
Kaikki meni loistavasti! A ei toistaiseksi ainakaan vielä vierasta, joten mummun hoitoon jääminen ei tuottanut ongelmia eikä hän ollut yhtään äkäillyt koko päivän tai illan aikana. Unille meneminenkin oli tapahtunut juuri niin kuin odotettiin kello 21 pintaan.
Tiedostan kyllä, että A on ollut melkoisen helppo lapsi tähän mennessä, mutta silti mua tällaiset asiat häkeltävät. Että miten sopeutuvainen hän on. Oli sitten kyseessä Teneriffa, äidin poissaolo tai mummu nukuttajana. Kaikki käy! Mun ihana pentu!
Ja häät olivat aivan upeat! Hääparin näköiset, railakkaat ja tunnelmalliset. Ruoka oli herkullista ja viinapöytä meidän pöydän vieressä ;) Tanssilattialla koettiin hullun hauskoja hetkiä ja vähän herkempääkin menoa. Siellä keinuttiin kaulakkain ku mitkäkin teinit. Muutenkin tuli riekuttua ihan kuin ennen vanhaan (ainoana erotuksena, että minun piti 3 kertaa pumpata ja toki A oli mielessä ja puheissa usein) ja vasta yöllä kolmelta uuvahdimme vierashuoneen sohvalle.
Aamulla pieni hymypoika ei ollut moksiskaan, että kukaan koskaan missään häissä olisi ollutkaan, mummu oli pitänyt hänestä erinomaista huolta. Vanhemmat kyllä tunsivat sen nahoissaan, että hauskaa oli ollut. Ja no, oikeastaan tuntuu kyllä edelleen. Mutta todellakin oli sen arvoista!
 |
| Hääkakku kuin kesäinen unelma! Nam! |
Monday, April 25, 2016
Reissaajat kotona ja kipeänä
Reissusta on kotiuduttu. Kaikki meni hyvin. Lentomatkasta vauvan kanssa olen sanonut näin: "Ei se nyt elämäni hauskin kokemus ollut, mutta meni ihan ok".
Mutta loma sitten taas, sehän on ihmisen parasta aikaa! Oli nytkin. Aurinkoa, ranta, ravintoloita ja matkanjohtajana tällä kertaa vauva, joten lähinnä pelkkää leppoisaa ja aikatauluttamatonta menoa :)
Ikävä kyllä kotiinpaluu otti niin koville, että perheen aikuiset ovat kipristelleet flunssan kourissa jo yli viikon. Luulin itsekin sen jo selättäneeni, mutta toisin kävi.
Lisää siis lomasta myöhemmin. Mullahan on peräti jotain vinkkejäkin jaettavaksi!
Mutta loma sitten taas, sehän on ihmisen parasta aikaa! Oli nytkin. Aurinkoa, ranta, ravintoloita ja matkanjohtajana tällä kertaa vauva, joten lähinnä pelkkää leppoisaa ja aikatauluttamatonta menoa :)
Ikävä kyllä kotiinpaluu otti niin koville, että perheen aikuiset ovat kipristelleet flunssan kourissa jo yli viikon. Luulin itsekin sen jo selättäneeni, mutta toisin kävi.
Lisää siis lomasta myöhemmin. Mullahan on peräti jotain vinkkejäkin jaettavaksi!
Friday, April 22, 2016
Päivä, jolloin minusta tuli äiti
Kello oli soimassa puoli seitsemän. Sairaalaan oli käsketty
kahdeksaksi ja sitä ennen oli käytävä labrassa. En ollut nukkunut
yhtään, pari päivää aiemmin alkanut nivuskipu valvotti. Ja tietysti
jännitys. Henkeä salpaava jännitys.
Puin jo sängyssä tukisukat jalkoihini. Monimutkaiset sukat, mutta tärkeät, näin oli sanottu.
Peseydyin, join yhden sallitun mehulasillisen. Etukäteen ahdisti, ettei aamupalaa saisi syödä, mutta ehkä se ei olisi edes maistunut.
Laukut oli pakattu valmiiksi edellisenä iltana, ihan liikaa kaikkea, mitä sitä nyt ensikertalainen voi vauvanhakumatkalla tarvita.
Soitimme taksin. "Minne matka?" "Naistenklinikalle."
Olimme vitsailleeet edellisenä päivänä, että leikkisimme taksissa kiirettä. Minä ähisisin ja mies hokisi, että pidätä, pidätä. Todellisuudessa ajoimme taksin kyydissä heräilevän kaupungin läpi aika hiljaisina ja mietteliäinä. Illaksi oli luvattu myrskyä, mutta aamu oli tavallinen marraskuun aamu. Niin pimeä kuin vain marraskuun aamu voi olla.
Puhelimeen piippasi välillä viestejä ja mietin liikuttuneena, kuinka monet muutkin jännittivät meidän kanssamme tätä päivää. Jälkeenpäin ajatellen ihanin asia sovitussa sektiossa oli juuri se rakkaus ja tuki, jota etukäteen saimme.
Labrassa ei ollut vielä ketään, pääsin ensimmäisenä sisään. Hoitaja sanoi verta ottaessaan "sulla se onkin tänään jännä päivä". Myhäilin jotain vastaukseksi. Tuntui, että jos sanon jotain, alan varmasti itkeä.
Osastolla meidät otti vastaan herttainen kätilö. Hän olisi mukanamme päivän. Vaihdoimme sairaalavaatteisiin. "Sulla on noi sukat väärin, anna mä autan", kätilö totesi ja riisui sukkani ja puki ne oikein. Monimutkaiset, tosiaan!
Sitten kätilö ultrasi vielä tarkistaakseen vauvan asennon. Laite oli jotenkin rikki ja kätilö epävarma käyttäessään sitä. "Kyllähän tuon tuossa täytyy olla se pää, et ole tuntenut että vauva olisi kääntynyt?" Ei ollut kääntynyt, pää oli edelleen kylkiluiden alla.
Viimeiset hetket ennen äitiyttä vietin lapsivuodeosaston käytävällä. Olimme toisena leikkausjonossa, meitä ennen odotushuoneessa ollut nuori pari oli jo lähteneet, siellä saivat jo vauvansa. Hetken olin kateellinen.
Mies torkkui odotushuoneen nojatuolissa. Minä luin käytävän varrella olevia imetysohjeita ja tökin vatsaani, että tuntisin vielä yhden liikkeen.
Sitten melkeinpä tuntia ennen kuin meille oli luvattu, tuli leikkaava kirurgi minua tapaamaan. Ei siinä suuria suunniteltu, hän kertoi lyhyesti toimenpiteestä. "Onko toiveita?" Vauvan kun saan terveenä ulos. Myhäilin vain, en pystynyt puhumaan.
Kätilö tuli hakemaan meitä, käpöteltiin yhdessä alas leikkaussaliin. Tuntui epätodelliselta, että kohta minusta tulisi ulos meidän vauva. Voisiko tulla oikeasti? Menisikö kaikki hyvin? Mitä, jos sieltä tulisikin koiranpentu? Sammakko? Voisiko olla ihan oikea ihmisvauva, meidän? Jälkeenpäin nämä ajatukset naurattivat kovasti, sammakko? Oikeasti?
Leikkaussalissa kävi kova kuhina. Kaikki esittäytyivät, en muista kenenkään nimiä. Minuun laittettiin kaikenlaisia piuhoja ja laitteita kiinni. Piippauksia ja käsivartta muutaman kerran minuutissa puristava verenpainemittari (tästä jäi viikkokausiksi isot mustelmat). Epiduraalin laitto sattui. Katerin laitto tuntui epämiellyttävältä.
Mies katsoi vieressä jotenkin avuttoman, mutta samalla lohdullisen näköisenä. Joku kysyi kumpi on tulossa. Poika, sain sanottua. Pitkästä aikaa poika, joku kommentoi. On ollut pelkkiä tyttöjä.
Sitten minut autettiin makaamaan ja mies ohjattiin pääni taakse. Verho kiinni, vauva ja maha toiselle puolelle, jännittyneet vanhemmat toiselle. Mies silitti päästä ja sanoi, että "kaikki menee hyvin". "Ei puhuta", minä vastasin. Itketti vähän.
Saako laittaa radion, joku kysyi. Sopii, jälkeenpäin emme kumpikaan miehen kanssa muistaneet, mitä sieltä soi. Olisi ollut kiva muistaa...
Kirurgi ja yksi hoitajista puhuivat omista lapsistaan. Ennen aloitusta kokeiltiin puutumistani. Tunsin kipua ja minulle annettiin toinen satsi puudutetta.
Anestesialääkäri antoi luvan aloittaa. Tunsin edelleen, puudute poistaa terävän, muttei tylppää tuntemusta. Yllätyksenä tulivat myös äänet. Ei tuntunut eikä kuulostanut kivalle. Ahdisti.
6 minuuttia leikkauksen alusta kirurgi sanoi vieressäni istuvalle anestesialääkärille "kv". Kysyin myöhemmin, mitä se tarkoitti. Kohtuviilto. Anestesialääkäri tulkkasi lyhenteen meille leikkaussalissa. "Kohta syntyy". Itketti jo enemmän.
Tunsin kun minua heiluteltiin ja sitten... Parkaisu. Onnitteluja. Kätilö vilautti verhon ohi pikkuruista rääkyvää ihmistä. Hän asetti vauvan pöydälle, puhdisteli ja kutsui miehen luokseen. En nähnyt kunnolla, kun itketti, enkä voinut pyyhkiä kyyneleitä käsien ollessa kiinni koneissa. Joku päästi sitten toisen käteni irti.
Miltä se näyttää? Jotain kyselin. "Valitettavasti tää näyttää ihan multa", mies sanoi ja otti kuvia. Näin vilauksia päästä, pitkulaiselta näyttää. Kulkuset vilahtivat. Poikahan se. Kätilö toi vauvan lähelleni, sitten hänet asetettiin paitani sisään. Hassu tukka, taisin sanoa. En taaskaan nähnyt kovin hyvin, kun vauva oli niin lähellä ja silmät sumeat. Hän karjui koko ajan, sitten väsähti.
Pikkuruisimmat kädet. Ihmeen puhdas. Ihmeellinen muutenkin. Minun. Meidän.
Leikkaus saateltiin päätökseen verhon takana. En enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ahdistus oli kokonaan poissa.
Kirurgi kehui kaiken sujuneen nopeasti. Sitten meidät kärrättiin heräämöön. Pidin pienestä kiinni kuin viimeistä päivää koko matkan. Mitä jos se luiskahtaisi pois.
Heräämössä vauva mitattiin ja punnittiin. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan toivotusti, sitä paineltiin ja sain lisälääkkeitä. Ensimmäistä kertaa minuun todella sattui ja olo oli humalainen. Pieni pysyi rinnallani. Mies käväisi kahvilla. Hän halusi laittaa jo viestejä, mutta kielsin sen. Olin etukäteen sanonut, että haluan soittaa perheelleni itse. Olin siihen kuitenkin liian sekaisin.
Olimme heräämössä pari tuntia, jonka jälkeen meidät kärrättiin osastolle. Vauva pysyi edelleen rinnallani. Hän huusi aina hetken ja väsähti sitten. Osastolla perhehuone oli juuri vapautunut ja sitä siivottiin, odotimme käytävässä hetken.
Alkuiltapäivästä tajusin morfiinipöhnissäni, etten jaksaisi millään soittaa ja viestit lähetettiin "Meillä on täällä tällainen pikkuinen poika"... Emme olleet kertoneet sukupuolta etukäteen. Onnitteluja, lähetimme myös kuvia.
Ihmettelimme vauvaa, eihän sitä uskaltanut edes liikuttaa, hellästi vain silitellä. Kätilö opetti miestä vaihtamaan vaippaa ja minua imettämään. Tuntui, ettemme osaa mitään.
Paras ystäväni, Arvon kummitäti, tuli illalla käymään. Hän joutui kahlaamaan läpi marraskuisen myrskyn. Mies kahlasi samaisen myrskyn läpi huoltoasemalle ostamaan sikarin. Jälkeenpäin en muista illasta paljon mitään.
Vauva pysyi rinnallani vaipanvaihtoja lukuunottamatta seuraavaan aamuun. En uskaltanut liikkua, mutta sain kai vähän nukuttua.
Tämä kuva on ehkä aidoin minusta koskaan otettu. Yleensä aina täytyy ottaa 100 otosta, että saa yhden hyvän. Mutta tässä ensimmäisessä yhteisessä kuvassa Arvon kanssa, tässä ainokaisessa otoksessa, jossa leikkauskin on vielä kesken, näytän mielestäni juuri oikealta. Ihan äidiltä.
Puin jo sängyssä tukisukat jalkoihini. Monimutkaiset sukat, mutta tärkeät, näin oli sanottu.
Peseydyin, join yhden sallitun mehulasillisen. Etukäteen ahdisti, ettei aamupalaa saisi syödä, mutta ehkä se ei olisi edes maistunut.
Laukut oli pakattu valmiiksi edellisenä iltana, ihan liikaa kaikkea, mitä sitä nyt ensikertalainen voi vauvanhakumatkalla tarvita.
Soitimme taksin. "Minne matka?" "Naistenklinikalle."
Olimme vitsailleeet edellisenä päivänä, että leikkisimme taksissa kiirettä. Minä ähisisin ja mies hokisi, että pidätä, pidätä. Todellisuudessa ajoimme taksin kyydissä heräilevän kaupungin läpi aika hiljaisina ja mietteliäinä. Illaksi oli luvattu myrskyä, mutta aamu oli tavallinen marraskuun aamu. Niin pimeä kuin vain marraskuun aamu voi olla.
Puhelimeen piippasi välillä viestejä ja mietin liikuttuneena, kuinka monet muutkin jännittivät meidän kanssamme tätä päivää. Jälkeenpäin ajatellen ihanin asia sovitussa sektiossa oli juuri se rakkaus ja tuki, jota etukäteen saimme.
Labrassa ei ollut vielä ketään, pääsin ensimmäisenä sisään. Hoitaja sanoi verta ottaessaan "sulla se onkin tänään jännä päivä". Myhäilin jotain vastaukseksi. Tuntui, että jos sanon jotain, alan varmasti itkeä.
Osastolla meidät otti vastaan herttainen kätilö. Hän olisi mukanamme päivän. Vaihdoimme sairaalavaatteisiin. "Sulla on noi sukat väärin, anna mä autan", kätilö totesi ja riisui sukkani ja puki ne oikein. Monimutkaiset, tosiaan!
Sitten kätilö ultrasi vielä tarkistaakseen vauvan asennon. Laite oli jotenkin rikki ja kätilö epävarma käyttäessään sitä. "Kyllähän tuon tuossa täytyy olla se pää, et ole tuntenut että vauva olisi kääntynyt?" Ei ollut kääntynyt, pää oli edelleen kylkiluiden alla.
Viimeiset hetket ennen äitiyttä vietin lapsivuodeosaston käytävällä. Olimme toisena leikkausjonossa, meitä ennen odotushuoneessa ollut nuori pari oli jo lähteneet, siellä saivat jo vauvansa. Hetken olin kateellinen.
Mies torkkui odotushuoneen nojatuolissa. Minä luin käytävän varrella olevia imetysohjeita ja tökin vatsaani, että tuntisin vielä yhden liikkeen.
Sitten melkeinpä tuntia ennen kuin meille oli luvattu, tuli leikkaava kirurgi minua tapaamaan. Ei siinä suuria suunniteltu, hän kertoi lyhyesti toimenpiteestä. "Onko toiveita?" Vauvan kun saan terveenä ulos. Myhäilin vain, en pystynyt puhumaan.
Kätilö tuli hakemaan meitä, käpöteltiin yhdessä alas leikkaussaliin. Tuntui epätodelliselta, että kohta minusta tulisi ulos meidän vauva. Voisiko tulla oikeasti? Menisikö kaikki hyvin? Mitä, jos sieltä tulisikin koiranpentu? Sammakko? Voisiko olla ihan oikea ihmisvauva, meidän? Jälkeenpäin nämä ajatukset naurattivat kovasti, sammakko? Oikeasti?
Leikkaussalissa kävi kova kuhina. Kaikki esittäytyivät, en muista kenenkään nimiä. Minuun laittettiin kaikenlaisia piuhoja ja laitteita kiinni. Piippauksia ja käsivartta muutaman kerran minuutissa puristava verenpainemittari (tästä jäi viikkokausiksi isot mustelmat). Epiduraalin laitto sattui. Katerin laitto tuntui epämiellyttävältä.
Mies katsoi vieressä jotenkin avuttoman, mutta samalla lohdullisen näköisenä. Joku kysyi kumpi on tulossa. Poika, sain sanottua. Pitkästä aikaa poika, joku kommentoi. On ollut pelkkiä tyttöjä.
Sitten minut autettiin makaamaan ja mies ohjattiin pääni taakse. Verho kiinni, vauva ja maha toiselle puolelle, jännittyneet vanhemmat toiselle. Mies silitti päästä ja sanoi, että "kaikki menee hyvin". "Ei puhuta", minä vastasin. Itketti vähän.
Saako laittaa radion, joku kysyi. Sopii, jälkeenpäin emme kumpikaan miehen kanssa muistaneet, mitä sieltä soi. Olisi ollut kiva muistaa...
Kirurgi ja yksi hoitajista puhuivat omista lapsistaan. Ennen aloitusta kokeiltiin puutumistani. Tunsin kipua ja minulle annettiin toinen satsi puudutetta.
Anestesialääkäri antoi luvan aloittaa. Tunsin edelleen, puudute poistaa terävän, muttei tylppää tuntemusta. Yllätyksenä tulivat myös äänet. Ei tuntunut eikä kuulostanut kivalle. Ahdisti.
6 minuuttia leikkauksen alusta kirurgi sanoi vieressäni istuvalle anestesialääkärille "kv". Kysyin myöhemmin, mitä se tarkoitti. Kohtuviilto. Anestesialääkäri tulkkasi lyhenteen meille leikkaussalissa. "Kohta syntyy". Itketti jo enemmän.
Tunsin kun minua heiluteltiin ja sitten... Parkaisu. Onnitteluja. Kätilö vilautti verhon ohi pikkuruista rääkyvää ihmistä. Hän asetti vauvan pöydälle, puhdisteli ja kutsui miehen luokseen. En nähnyt kunnolla, kun itketti, enkä voinut pyyhkiä kyyneleitä käsien ollessa kiinni koneissa. Joku päästi sitten toisen käteni irti.
Miltä se näyttää? Jotain kyselin. "Valitettavasti tää näyttää ihan multa", mies sanoi ja otti kuvia. Näin vilauksia päästä, pitkulaiselta näyttää. Kulkuset vilahtivat. Poikahan se. Kätilö toi vauvan lähelleni, sitten hänet asetettiin paitani sisään. Hassu tukka, taisin sanoa. En taaskaan nähnyt kovin hyvin, kun vauva oli niin lähellä ja silmät sumeat. Hän karjui koko ajan, sitten väsähti.
Pikkuruisimmat kädet. Ihmeen puhdas. Ihmeellinen muutenkin. Minun. Meidän.
Leikkaus saateltiin päätökseen verhon takana. En enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ahdistus oli kokonaan poissa.
Kirurgi kehui kaiken sujuneen nopeasti. Sitten meidät kärrättiin heräämöön. Pidin pienestä kiinni kuin viimeistä päivää koko matkan. Mitä jos se luiskahtaisi pois.
Heräämössä vauva mitattiin ja punnittiin. Kohtuni ei lähtenyt supistumaan toivotusti, sitä paineltiin ja sain lisälääkkeitä. Ensimmäistä kertaa minuun todella sattui ja olo oli humalainen. Pieni pysyi rinnallani. Mies käväisi kahvilla. Hän halusi laittaa jo viestejä, mutta kielsin sen. Olin etukäteen sanonut, että haluan soittaa perheelleni itse. Olin siihen kuitenkin liian sekaisin.
Olimme heräämössä pari tuntia, jonka jälkeen meidät kärrättiin osastolle. Vauva pysyi edelleen rinnallani. Hän huusi aina hetken ja väsähti sitten. Osastolla perhehuone oli juuri vapautunut ja sitä siivottiin, odotimme käytävässä hetken.
Alkuiltapäivästä tajusin morfiinipöhnissäni, etten jaksaisi millään soittaa ja viestit lähetettiin "Meillä on täällä tällainen pikkuinen poika"... Emme olleet kertoneet sukupuolta etukäteen. Onnitteluja, lähetimme myös kuvia.
Ihmettelimme vauvaa, eihän sitä uskaltanut edes liikuttaa, hellästi vain silitellä. Kätilö opetti miestä vaihtamaan vaippaa ja minua imettämään. Tuntui, ettemme osaa mitään.
Paras ystäväni, Arvon kummitäti, tuli illalla käymään. Hän joutui kahlaamaan läpi marraskuisen myrskyn. Mies kahlasi samaisen myrskyn läpi huoltoasemalle ostamaan sikarin. Jälkeenpäin en muista illasta paljon mitään.
Vauva pysyi rinnallani vaipanvaihtoja lukuunottamatta seuraavaan aamuun. En uskaltanut liikkua, mutta sain kai vähän nukuttua.
Tämä kuva on ehkä aidoin minusta koskaan otettu. Yleensä aina täytyy ottaa 100 otosta, että saa yhden hyvän. Mutta tässä ensimmäisessä yhteisessä kuvassa Arvon kanssa, tässä ainokaisessa otoksessa, jossa leikkauskin on vielä kesken, näytän mielestäni juuri oikealta. Ihan äidiltä.
Wednesday, April 6, 2016
Ensimmäiselle perhelomalle, mars!
Reissupellet vievät jälkikasvunsa huomenna ensimmäistä kertaa ulkomaille. Suuntana tällä kertaa lapsiperheelle sopiva kohde, nimittäin Teneriffa (luetaan Tenurihva).
Äkkilähtö tilattiin viime viikolla. Laukut odottavat pakattuna. En viitsi tähän linkata Forecan sääkarttaa ja tohtiiko edes kertoa, että saimme upgraden parempaan hotelliin kun valitsemamme olikin täynnä...
Jee perheemme eka loma! Olen innoissani! Ja sitten myös IIK, neljäkuukautisen kanssa lentokoneessa kuusi tuntia! Olen kauhuissani!
Tässä alla tyylinäytteemme junasta parin viikon takaa. Se meni oikein kivasti, maisemien ihailua, äidin imetyskorun ja evässämpylän paperipussin syömistä sekä kahdet kakat. Kaikki tämä Turku-Helsinki-välillä. Olemme siis kokeneita reissaajia ;)
Äkkilähtö tilattiin viime viikolla. Laukut odottavat pakattuna. En viitsi tähän linkata Forecan sääkarttaa ja tohtiiko edes kertoa, että saimme upgraden parempaan hotelliin kun valitsemamme olikin täynnä...
Jee perheemme eka loma! Olen innoissani! Ja sitten myös IIK, neljäkuukautisen kanssa lentokoneessa kuusi tuntia! Olen kauhuissani!
Tässä alla tyylinäytteemme junasta parin viikon takaa. Se meni oikein kivasti, maisemien ihailua, äidin imetyskorun ja evässämpylän paperipussin syömistä sekä kahdet kakat. Kaikki tämä Turku-Helsinki-välillä. Olemme siis kokeneita reissaajia ;)
 |
| Pieni reissukaverini. |
Subscribe to:
Posts (Atom)