Taapero auttaa kotitöissä - Arvo Avulias

Arvo on kovin halukas nykyään auttamaan kotitöissä. Yritämme sitä hänessä kovasti vahvistaa antamalla auttamiseen mahdollisuuksia sekä jälkeenpäin suurin kehuin ja kiitoksin. Välillähän homma ei tietenkään oikein suju tai ottaa aikaa, mutta yleensä Arvo aina yllättää minut tarkkuudellaan ja sinnikkyydellään.

Arvo auttaa tiskikoneen tyhjennyksessä vieden muovikipot paikoilleen.

Hän tulee apuun, kun laitan vaatteita pesukoneeseen. Ja kuivausrummusta tulevissa lämpimissä pyykeissä hän aina pyörii hetken huudellen "inanaa, inanaa".

Hän kiikuttaa mielellään leluja paikoilleen, kunhan sitä tehdään hänen kanssaan. Se onkin nykyään yhteinen iltapuhde.

Saman hän tekee roskille, kunhan äiti tai iskä ehtii huutaa ennen roskan osumista suuhun, se löytää nykyään tiensä roskakoriin.

Myäs roskisten vieminen ulos on Arvosta tosi upeaa. Parasta on, jos saa itse kantaa jotain pihan poikki ja sitten heittää isoon roska-astiaan.

Hän valmistaa omassa Ikea-keittiössään puuroja ja kakkuja sekä maistattelee niitä meillä mielellään.
Ruoanlaittoon hän osallistuu laadunvalvojan roolissa maistelemalla raaka-aineita.

Imuri on Arvosta viehättävä kapine, jota tekee mieli kokeilla, mutta välillä on rynnättävä toiselle puolelle huonetta kikattelemaan.

Ulkona nähdessään haravan tai harjan Arvo on aina valmis siistimään paikkoja.

Arvolle tulee myös aina joulu, kun hän auttaa kauppakassien tyhjentämisessä. Jokainen kassista löytyvä tavara on huippumielenkiintoinen. Mietinkin, että jos pakastemuussipaketti saa niin paljon kiljuntaa aikaiseksi, niin paljonko joululahjoihin kannattaa panostaa?

Mom: did you do this? Toddler: Nope! #liarliarpantsonfire #itwasntme #hungrytoddlersunited #cookingwithkids #momlife #taapero #vauvablogit #äitielämää #kokkailua

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Loka 13, 2017 kello 8.20 PDT

Kaksivuotiaani on nero

Tai alle 2-vuotiaani siis, syntymäpäivä on vasta kuun loppupuolella.

Arvo oli tuossa melkeinpä kaksi viikkoa pois päiväkodista, ensin isänsä kanssa isyyslomalla ja sitten sairaana.

Ensimmäisen paluupäivän jälkeen hän kasuaalisti keittiössä touhutessaan sanoi "yksi, kaksi, koome, neejä, viisi, kuusi, seistemä". Eli laski tuosta noin vain seitsemään! Ja useampaan kertaan illan aikana.

Tai no, hän luetteli seitsemän sanaa perätysten. Kummin vain näen sen kuitenkin niin, että lapseni on nero!

Kysyin seuraavana aamuna päiväkodissa, että olivatko he laulaneet jotain numerolaulua tai muuta numeroihin liittyvää. Hoitaja sanoi, että eivät olleet. Eli todennäköisesti Arvo on poiminut rimpsun joltain vanhemmalta lapselta lennossa.

Kids and their #imagination. This is his airplane or "lentonone" as he says it. #mielikuvitus #kidsplay #cardboardbox #leikki #toddler #taapero #pahvilaatikko #vauvablogit

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Marras 5, 2017 kello 8.07 PST

Kuinka eroon sokeririippuvuudesta?

Kirjoittaja on media-alalla työskentelevä pikkasen pläski yhden lapsen äiti. Hän ei ole ravinto/terveystieteilijä eikä edes niin kovasti asiaa googlaillut, että kuvittelisi olevansa asiantuntija. Sokeririippuvuuden hän taittoi vain ja ainoastaan tahdonvoimalla sekä maalaisjärjellä.

Päätin pyristellä irti sokerikoukusta kolmisen kuukautta sitten. Jo sitä aiemmin olin lopettanut sokerin syömisen iltaisin unenlaatua parantaakseni ja huomannut sen toimivan. Töissä olen yrittänyt sokeria myös vältellä jo pitkään, joten sokerin syömisaikaa jäi päivässä muutama tunti. Miksi en lopettaisi kokonaan?

Unen lisäksi toinen motivaattori oli myös painoni, joka on jatkanut ylöspäin hivuttautumistaan jo vuoden verran. Jotainhan sillekin oli tehtävä!

Heinäkuun lopulla lomien loppuessa oli oikea aika pistää sokerihanat kiinni.

Lähtötilanne: 

Sokerin syöminen oli täysin holtitonta. Kotisohvalla paloi useampi karkkipussi viikossa, käsilaukussani oli yleensä jonkin sortin karkki mukana ja kauppareissut eivät käytännössä onnistuneet lainkaan ilman jonkun sokeriherkun ostamista.

Kotona herkuttelimme erityisesti viikonloppuisin. Tämä ns. herkkuaika kesti perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan eli itse asiassa herkuttelimme 1/3 viikosta. Joka viikko.

Juhlissa latasin mahdollisimman ison palan kakkua ja vielä päälle keksejä niin monta kuin nyt kehtasi ottaa. Kotona sama homma, minulle ei ollut mitään kontrollia keksipussin edessä.
Sokerin himo oli niin valtava varsinkin ruokailujen jälkeen, että saatoin raivopäänä kaivella kaappeja läpi jotain sokerista löytääkseni.

Kuinka pääsin eroon riippuvuudesta:

Ensinnäkin tärkeintä oli, että päätin asian. Päätin onnistua, koska minulla oli tarpeeksi suuri motivaattori. Yöunet ja paino. Kaksi elämänlaatuun suoraan vaikuttavaa asiaa. Ja ne molemmat olivat retuperällä muun muassa juuri sokerin takia. Eli minä päätin.

Muutamien viikkojen ajan totaalikieltäydyin sokerista ja kaikesta makeasta. Jälkeenpäin ajateltuna tämä oli tosiaan paras tapa minulle. En siis korvannut herkkuja "terveellisemmillä vaihtoehdoilla" tai nauttinut edes kalorittomia virvoitusjuomia. Jättämällä kaiken makean pois onnistuin lopettamaan herkuttelun tavan samalla kertaa sokeririippuvuuden kanssa. Kotisohvalla ei syöty enää mitään.

Kaikesta sokerista kieltäytymisellä tarkoitan myös maustettuja jugurtteja, muroja ja muita makeita tuotteita, myös esim. jotkut leivät. Näitä meillä ei oikeastaan ole koskaan käytettykään, mutta piilosokeri kannattaa myös kitkeä pois, koska sehän siellä varmasti ylläpitää sitä riippuvuutta vaikka "herkkulakossa" olisikin.

En kuitenkaan lopettanut suolaisella herkuttelua. Toki koska tavoitteena oli myös painon putoaminen, vaihdoimme iltapalat yms. aiempaa terveellisempiin. Mutta koska esimerkiksi juustot ovat suurinta herkkuani, olen sallinut itselleni edelleen niillä herkuttelua.

Useamman viikon jälkeen, kun tunsin etten tee sitä enää himosta, aloin vähitellen sallimaan itselleni sokeriherkun silloin tällöin ja aina, jos olen huomannut "lipsuvani" enemmän, elän taas hetken täysin sokerittomana.

Tilanne kolmen kuukauden jälkeen:

Sokerin himo on täysin laantunut. Teen tietoisia päätöksiä nauttia sokeriherkkuja, enkä enää koe antavani periksi mieliteolle. Tämä on kai se ratkaisevin muuttunut asia. Olen sokerin herra, se ei ole minun.

Minulla on päässäni ns. sokerilista, joka päivittyy nykyään aika automaattisesti. Tiedän, mitä sokeria olen syönyt ja koska. Tällä hetkellä viimeinen merkintä on lauantailta, söimme miehen kanssa puoliksi mokkapalan. Tähän voin aina sitten perustaa seuraavan päätöksen sokerin nauttimisesta.

Meillä ei syödä kotona enää juurikaan sokeria. Poikkeuksina tietysti vieraat. Silloinkin herkkuja on tarjottu "kohtuullisesti" ja loput heitetty pois / laitettu vieraiden mukaan. Toki joitain kertoja on herkuteltu muutenkin, mutta silloinkin kyseessä on joku yksi herkku eikä esimerkiksi entiseen tyyliin pullaa, karkkia ja jätskiä. Limuja on kolmen kuukauden aikana juotu ehkä kahdesti. (Tähän välihuomautuksena, että työpaikkani tarjoaa ilmaiset limut, mutta onneksi myös vissyt)

Itselleni suurin saavutus on ehkä juuri karkin syömisen lopettaminen. Kolmen kuukauden aikana olen ostanut itselleni yhden Pepe-lakupatukan ja syönyt muutaman kerran juhlissa tarjolla olleita karkkeja. Lohtusyömistä olen harrastanut tasan kerran. Jumitettuani Berliinin lentokentälle myöhästynyttä lentoa odottamaan söin kahvilasta ostetun kolmen cookien pussin kokonaan.

Mitä kauemmin olen ollut ilman, sitä vähemmän sokeria tekee mieli. En kaupassa edes mieti enää karkkihyllyä. Olin ajatellut palkitsevani itseni suurella irtokarkkipussilla, kunhan olen ollut x ajan syömättä karkkeja. Enää ei oikeastaan edes tee mieli sitäkään. Ainakaan tällä hetkellä.

Unet ovat nykyään niin paljon paremmat, etten enää nauti mitään sokerillista kello 18 jälkeen. Sama raja on ollut jo vuosia kofeiinissa. Yhtenä iltana join lasillisen glögiä ja nukahtaminen kesti taas pidempään. Saman olen havainnut yhden saunasiiderin ja pienen omenahyvekipollisen vaniljakastikkeen kera jälkeen. Uni on minulle niin valtava motivaattori, että iltaherkuttelu on täysin historiaa.

Ja onhan se painokin tässä pikkuhiljaa alkanut laskea. Toki muidenkin toimien kuten liikunnan lisäämisen ansiosta. Työnsarkaa riittää, mutta suunta on vihdoin oikea!

Minun vinkkilistani sokerittomuuteen:

• Kotona ei saa olla mitään sokerista.
• Aloita kun muu elämä suht normaalia. Muuton/pikkuvauva-arjen/muun stressaavan tilanteen aikana on turha ottaa tätä lisähaastetta.
• Lopeta kaikkien sokerituotteiden käyttö. Sokerinen jugurtti esimerkiksi pitää yllä addiktiota, vaikka ei suoranaisesti herkku olekaan.
• Lopeta kaiken makean syöminen. Älä korvaa "terveellisemmällä" tai "keinotekoisesti makeutetulla". Näin pääset irti herkuttelun tavasta.
• Makeat alkoholijuomat pois. Itse juon enää lähes ainoastaan kuivaa valkkaria.
• Jos huomaat lipsuvasi, sovi taas itsesi kanssa täysin sokeriton viikko.
• Tasainen ruokarytmi. Eivät ne turhaan toitota siitä viidestä ateriasta päivässä. Kun ei ole nälkä, ei tule mielitekoja.

Kuva: Pixabay.

Mikä sektiossa yllätti?

Usein synnytystarinoita kerrottaessa/vertaillessa omani päättyy sanoihin "Arvo syntyi suunnitellulla sektiolla". Onhan se nyt sellainen tylsin mahdollinen lause, joka voi synnytykseen liittyä.

Leikkaussali varaukseen, merkintä kalenteriin ja lähisuvulle juna/lentoliput sitä seuraavalle päivälle, että pääsevät vastasyntynyttä tuoksuttelemaan. Kun päivä sitten koittaa, mamma makuulle, vatsa auki, lapsi ulos, vatsa kiinni ja tuosta noin vapautuikin teille kivasti perhehuone, sinne toisiinne tutustumaan. Homma paketissa.

Vähän yksityiskohtaisemmin kerron sektiokokemuksestani tässä kirjoituksessa.

Pienen vauvan kanssa noihin synnytyskeskuteluihin joutui usein, nykyään enää harvemmin. Tunnen itseni aina vähän ulkopuoliseksi, mutta toisaalta kaikki "normaaliin" synnytykseen liittyvä on aina kiinnostanut minua, joten yleensä soljun keskutelussa mukana. Mutta kyllähän sitä omaa sektikokemustakin on välillä kiva muistella.

Ja silloin tällöin kohdalle sattuu joku, joka on kiinnostunut/kokenut saman/kyselee mielenkiintoisia. Ja kuulkaa, minähän muistelen. Tottahan me äidit sitä muistelemme oli synnytystapa mikä tahansa!
Tässä taannoin kävi taas niin, että vaihtelimme yhden ennalta tuntemattoman henkilön kanssa sektiokokemuksia. Tuli mieleen tämä teksti samalla, koska puhuimme sektion yllättävistä puolista ja muutamassa kohtaa ajatuksemme osuivat yhteen.

Ällövaroitus!

1. Katetrointi. Hyvin mahdollista, että olin maapallon ainut 32-vuotias henkilö, joka ei tiennyt miten katetrointi tehdään. Tai kai minä tiesin. Ja kai se jossain paperissa luki. Mutta se tuli mulle todella suurena järkytyksenä leikkaussalissa, kun katetrointia alettiin tekemään. Mitään kipua en tuntenut, mutta ihan rehellisesti kun olin ajatellut, että koska lapsi syntyy vatsan kautta, niin mitään ei tehdä alakautta.

2. Jälkivuoto. Samaiseen aiheeseen liittyvä. Eli edelleen olin ajatellut, että kun se lapsi kerta tulee vatsan kautta, ei alakautta sitten tapahdu mitään. En tiedä, mitä kuvittelin, että imuroivat vatsani tyhjäksi kaikesta raskausmateriaalista? Ja selvästikään minulla ei ollut selvää kuvaa, mitä synnytyksen jälkeen naisen elimistössä tapahtuu, mutta yllätyksenä tuli tämäkin asia.

3. Kipu. Heräämössä todettiin, että kohtu ei lähtenyt supistumaan ja sitä jouduttiin painelemaan voimakkaasti jo siellä sekä tulevina päivinä. Ai, saatana! Hirveintä kipua, jota olen tuntenut.

Kun 24 tuntia leikkauksen jälkeen nousin ensi kertaa sängystä kokeilemaan vessassa käyntiä, pesemään hampaat ja suihkuun, en pystynyt seisomaan suorassa. Köpötin vessaan hoitajan käsipuolessa kaksin kerroin vääntyneenä. Sain pestyä hampaat, mutta pöntöllä korvat alkoivat soimaan ja katse sumentumaan. Merkkejä, joita hoitaja oli käskenyt minun tarkkailla. Hän toi sänkyni vessan oven eteen ja suihku sai vielä odottaa.

Olin tunteesta ihan kauhuissani, koska kuvittelin tämän vaiheen kestävän jopa viikkoja. Sain kuitenkin heti kovemmat kipulääkkeet ja iltasella pääsin jo omin avuin sängystä.

4. Nopea toipuminen. Jos olisin tiennyt, että kahden päivän päästä leikkauksesta pystyn jo kävelemään suorassa pikkuaskelin edestakaisin synnärin käytävää, en olisi ollut alkukivusta niin järkyttynyt. Toipuminen oli todella nopeaa. Toki haava tuntui pitkään kyyristyessä ja nostaessa, mutta järkyttävää kipua en ensipäivien jälkeen enää tuntenut kertaakaan.

5. Vuoden raskaus"kielto". Synnäriltä lähtiessä kätilö sanoi, että olisi parempi sitten että vuoden päästä uusi raskaus olisi korkeintaan ihan alkumetreillä kohdun paranemisen takia. En ollut tätä ennen tiennyt, mutta ei se tieto minään järkytyksenä tullut. Totesin tähän vaan "Juu, ei oo kuule suunnitelmissakaan".

6. Leikkaussalissa sai ottaa valokuvia. Jopa yksi hoitaja, tai oliko se anestesialääkäri, en muista, otti meistä kolmesta muutaman kuvan vielä kun leikkaus oli kesken.

Sellaisia yllätyksiä mulla. Onko muilla sektioäideillä vastaavia?

Peloton taaperoni, älä menetä rohkeuttasi

Joka päivä ihmettelen lähes rajatonta rohkeuttasi. Mikään kallio ei ole liian jyrkkä, ettet sinne yrittäisi. Mikään kiipeilyteline ei ole niin korkea tai kapea, ettet sinä siitä selviäisi. Tai niin ajattelet.

Sinä kävelet vieraisiin koteihin kuin omaasi.  Mikään tilanne ei hätkähdytä ja jokainen ihminen on jo hieman tuttu, vaikka vasta tapaatte.

Olet niin rohkea, että välillä äitinäsi tunnen ettet tarvitse minua. On minulla kuitenkin vielä paikkani siinä kiipeilytelineen vieressä koppaamassa sinut syliini, kun rohkeus ei riitä korvaamaan taitoja.

Minusta tehtäväni on nimenomaan ottaa kiinni, kun putoat, ei kieltää kokeilemasta. Ihailen liiaksi pelottomuuttasi opettaakseni sinut pelkäämään maailmaa. Samalla toki tärkein tehtäväni äitinäsi on pitää sinut turvassa.

Vanhempinasi haluamme aina kannustaa sinua seikkailuun ja olemme antaneet sinulle tilaa kokeilla rajojasi jo ihan pienestä. Ehkä joskus joku on huokaillut vieressä, kun emme ole keskeyttäneet tutkimusmatkojasi varoituksin.

"Rohkaista olemaan rohkea", kirjoitimme viime tammikuussa vähän kömpelösti päiväkodin aloituskaavakkeeseen omista kasvatusperiaatteistamme. Siinä voimme toistaiseksi kokea onnistuneemme.

Osaisimmepa jatkossakin pitää sinut turvassa, kuitenkin juuri niin ettet menetä lapsen rohkeuttasi. Palanen tuota pelottomuutta voi viedä sinut aikuisena minne ikinä haluat.

Toivon, että kasvaessasi tunnet itsesi edelleen kotoisaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Että luotat maailmaan ja omiin siipiisi. Toki varoen vaaraa, siellä missä se oikeasti on. Ja tulevaisuudessa ehkä ihan vähän vähemmän kurkistelua toisten kaappeihin.

Ja sitten kun putoat, ja ainahan niitä kohtia elämässä tulee, niin tietäisit, että äiti on edelleen koppaamassa kiinni.

Hölmöjen, tuoreiden vanhempien moka

Kaveripariskunta sai vauvan pari viikkoa sitten. Eilen vauvan isä totesi somessa, että ovat lauantai-illat hieman muuttuneet entisestä. Kyllähän se vauvan tulo taloon hieman niitä muuttaa...

Se toi elävästi mieleeni sen ensimmäisen viikonlopun, kun Arvo oli kotona. Hänen elämänsä ensimmäisen viikonlopun olimme sairaalassa.

Oli perjantai-ilta, me ostettiin sipsipussi ja dippiä. Mä intoilin vuoden ekan joulusiiderin kanssa. Sitten me hölmöt, tuoreet vanhemmat aloimme vauvan nukahdettua katsomaan leffaa. Ihan kuten kaikkina perjantai-iltoina ennenkin. Lukuunottamatta juuri edellistä perjantaita, jolloin meistä oli siis tullut vanhemmat. Tämä oli jäänyt meiltä kuitenkin ilmeisesti sisäistämättä ja ihan muina pariskuntina siinä päätettiin viettää viikonloppuiltaa. No problems.

Joskus yhdeltä yöllä minä havahduin ajattelemaan, että mitäs hemmettiä mä tässä vielä valvon, vauva herännee noin tunnin sisään parin tunnin yösyönnille. Missä välissä mun siis pitäis nukkua? Ööööö.
Ja kuten arvaatte, huonostihan siinä kävi. Vauva heräsi ja äiti valvoi lähes koko yön.

Kirjoitin juuri asioista, joita en ole oppinut kahden vuoden äitinä olon aikana. Tämän me kuitenkin opimme kerrasta. Emme ole sittemmin viettäneet myöhäisiä leffailtoja. Nykyään jo joskus uskallamme hullutella ja menemme nukkumaan viikonloppuisin vasta puoliltaöin. Mutta harvassa ne ovat nekin illat.

Ja jos multa joskus kysytään, mitä kaipaan elämästä ennen lasta, vastaan: spontaanit Netflix-maratonit.

Kuvassa toinen tarinan hölmöistä, tuoreista vanhemmista. Kuvan otti DMK Photography

Mitä asioita äiti ei vaan osaa?

Arvo täyttää kohta kaksi vuotta, joka tarkoittaa että minulla on äitinäkin jo kaksi vuotta harjoituksia takana. Olen miettinyt paljon tätä aikaa, Arvon kehitystä ja sitä, mitä olen oppinut. Niistä ehkä lisää myöhemmin, koska mieleen on noussut myös lista asioista, joita en ole oppinut. Vieläkään!

Koska nämä oikein opitaan? Kertokaa kokeneemmat.

En osaa vieläkään:

• Avata vaippapakettia oikein, revin sen aina raivopäänä auki, kun ei se kerralla siististi koskaan aukea
• Ottaa nenäliinoja ulkoiluille, aina olisi vuotavaa nenää tai linnunkakkaa pyyhittävänä.. no, hoituu se hihaan tai kaulaliinaankin
• Että Pikku Kakkosen jälkeen alkaa lapsille sopimaton sairaalasarja
• Lämmittää ruokaa juuri oikeaa aikaa mikrossa. Arvo on tottunut syömään haaleaa ruokaa. Tai huutamaan "muumaa".
• Mikään ei ole maailmassa veemäisempää kuin raejuustopipanoiden kerääminen lattialta. Joka kerta sitä tehdessäni mietin, että miksi, miksi? mä edelleen tarjoan sitä lapselleni. Lopeta hyvä ihminen!
• Antaa D-vitamiinia ihan joka aamu, nykyään helpottaa kun lapsi itse kaipailee "aamupattilliii"
• Lukea käyttöohjeita, tiesitteks te muut että Brion taaperokärryssä on jarrut?!?
• Laittaa lapseni kenkiä oikeisiin jalkoihin. Miksi niistä pikkuriikkisistä kengistä on niin vaikea erottaa oikea ja vasen?
• Tunnistaa, koska lapseni on oikeasti kipeä. Arvolle ei nouse kuume ja pelkkä yskäkin voi tarkoittaa korvatulehdusta. Oppisit jo tämän! :(

Ja loppuun sit vielä kuitenkin se tärkein oppi, joka oikeasti on iskostunut mun päähän tämän kahden vuoden aikana. Alkuun se oli alkuun aika vaikeaa niellä, mutta nykyään en parjaa itseäni enää kovinkaan pienistä. Se oppi on tää: Minä en ole täydellinen äiti ja se on ihan ok!

He missed his mooom! #crazysummerdude #happytomehome #toddler #taapero #vauvablogit

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Elo 11, 2017 kello 7.52 PDT