Raskausviikko 24

Yhtenä päivänä tein etätöitä kotona ja tosi pitkään Tipu kopsutteli aika kovasti mahassa. Koko päivän olin tietty ollut hiljaa ja paikallaan. Yritin sitten vähän aikaa keskustella hänen kanssaan, mutta vähän yksipuoliseksi se toki jää vielä. Laitoin sitten tietokoneelta PMMP:tä soimaan ja heti rauhoittui. Haluaisin kuvitella, että syntymätön lapseni kuunteli lempimusiikkiani tarkkaavaisesti, mutta saattoi se toki vain nukahtaakin.

Nyt on ilmeisesti se hetki, että hän alkaa erottaa ja painamaan mieleensä erilaisia ääniä. Pari viikkoa sitten rääyin repeatilla Sata kesää, tuhat yötä -treeniä häiden esitystä varten. Voi raasu.

Pöllö-lelusta kuuluvan tuutulaulun lisäksi P lukee nyt myös Tipulle iltasadun. Hän osti tätä varten kirpparilta 100 iltasatua -kirjan. Toisaalta se on tosi liikkistä, mutta on siinä molemmilla myös vähän pokan pitelemistä. No, onneksi ne on tosi lyhyitä tarinoita. Toistaiseksi jännintä on ollut kun kaupunkiin juuri muuttaneen vaaleanpunaisen elefantin tupareihin ei tullutkaan vieraita. Sitten selvisi, että hän olin laittanut kutsuun väärän osoitteen. Huh!

Siivoaminenkin on aloitettu. Kumartuminen tuntuu jo hiukan hankalalta, niin tuli kauhea stressi että pitää paikat laittaa kuntoon. Me ei olla mitään supersiistejä ihmisiä, niin ois kiva tehdä ihan sellainen perusteellinen siivous ja tietty sitä Tilaa! pitää tehdä uudelle kämppikselle. Ja onhan se nyt ihanaa heittää vihdoin kaikki turhat roinat pois. Vähän ku ois muuttamassa.

Näin tällä viikolla myös ekan unen vauvasta, niin että hän oli syntynyt. Sillä oli punainen tukka ja minä en tiennyt yhtään, mitä mun pitää tehdä.

Kerroin ulkomaisille kollegoille, että jään pois parin kuukauden päästä ja viime vuonna lapsen saanut kollega norjalainen huudahti "Ihanaa, pääset synnyttämään! Se on upeinta, mitä olen koskaan tehnyt." Ei se kuulemma ollutkaan se uuden elämän maailmaan saattamisen kokemus, vaan yksinkertaisesti hän piti synnytystä upeana länsimaisen/pohjoismaisen lääketieteen huipentumana, jossa saa olla mukana. Enpä ole synnytystä tästä näkökulmasta ajatellutkaan. Tai en oikeastaan vielä juuri mistään näkökulmasta. Mutta että tällainenkin näkokulma on.

Käytiin viikonloppuna äidillä ja hänkin tunsi pientä liikettä mahan läpi. Tipu sai myös ihka ensimmäisen lahjan, äiti oli ostanut pihakirpparilta aurinkolasit. Ensi kesäksi sitten. Tai sai Tipu mun vanhemmilta vähän isommankin lahjan tällä viikolla. Ostettiin hänelle menopeli. Käytetyt Bugaboot tuli Tori.fissä vastaan, niin tartuttiin tilaisuuteen vaikka ehkä hiukan aikaista vielä.

Meillä on talon edessä aika jyrkät portaat, jotka pitäis sitten aina vaunujen kanssa kiertää, mutta saadaan onneksi "yläparkkikselta" paikka ensi kuussa. Haettaessa päätimme vetää vaunut kuitenkin niistä ylös. Ohi sattui menemään muutama naislenkkeilijä, jotka oikein kääntyivät katsomaan taaksepäin mun retuuttaessa vaunuja ylös. "Ei oo täällä ketään sisällä!" oli pakko huikata.

Mun mielestä tai mun lapselle ainakin saa sitten ostaa käytettyjä lahjoja. Munsta aikuisillekin sais, mutta erityisesti lapsille kun ovat kuitenkin käytössä vain rajallisen ajan.

Niin tavaroissa kuin vaatteissakin aion suosia suomalaisia ja/tai käytettyjä. Mieltymykseni retroon auttaa tässä tietty vanhojen vaatteiden osalta ja useat suomalaiset lastenvaatesuunnittelijat ovat aika retroja myös. Tässäkin vaan saa sitten olla tarkkana, petyin jo kun tilasin "suomalaisia" Tutta-vaatteita verkkokaupan alesta. Ja lapussa lukee sitten kuitenkin, että valmistettu jossain päin Aasiaa... Muistatteko Sukat makkaralla -pettymyksen? Tutta-vaatteetkin ovat aika kalliita!

Osittain se, että ihmiset eivät ostelisi hirveästi etukäteen mitään, on syy miksei olla kerrottu sukupuolta etukäteen. Se vähän toppuuttelee. Toinen on se, että vaikka me itse nyt ei varmaankaan yllätytä synnytyssalissa, niin mikseivät muut voisi?! Itsestäni jännittävimpiä ovat aina olleet ne lähipiirin synnytykset, joissa sukupuoli ei ole ollut tiedossa. Säilyy arvuuttelu loppuun asti.

Esimerkiksi Aadan kohdalla olin ihan varma, että poika sieltä syntyy. En meinannut uskoa millään uutiset kuultuani, että mulle vois käydä niin hyvä tuuri, että saan siskontytön. Huomatkaa ajatusmaailmani itsekeskeisyys 23-vuotiaana. Minähän siinä siskontytön teko/kehitys/synnytys/saamis/tahtomisprosessissa näyttelin pääosaa! Minä!

Ja loppujen lopuksi, mitäpä väliä sillä sukupuolella on. Tipu saa tulla meille sellaisena kuin on, kasvaa omanlaisekseen ja me yritetään hänelle siihen antaa parhaat mahdolliset puitteet. Mut huh, kasvatuksen ajatteleminen! Aijettä, se on pelottavaa!