Tipu höyryää joinain päivinä jo ihan täysiä. Maha vispaa ja välillä tuntuu, että se venyy neljään eri suuntaan samaan aikaan. Haaraperushyppyjä.
On aika hauskaa maata sohvalla tai sängyllä ja tutkiskella tätä touhuamista. Päivisin se kuitenkin lähinnä häiritsee. Vaikka sitten taas havahtuu, että hei en ehkä ole tuntenut mitään pariin tuntiin, onkohan kaikki hyvin. Kerran hakeuduin jo töissä makuuasentoon, koska silloin yleensä liikkeet tuntuvat parhaiten ja niin kävi silloinkin onneksi.
En kyllä vieläkään tunnista, miten päin hän mahassa on tai onko kyseessä jalka vai käsi. Välillä mahasta nousee pieni yksittäinen kohouma. Unissa olen napannut niistä useasti kiinni, mutta ei niistä oikeasti kiinni saa.
Ennen raskautta kuvittelin sikiöt äitien sisällä kasvaviksi alieneiksi, mutta yllätävän vähän tässä on tullut sellaisia epäluonnollisia tunteita. Ehkä se on se kun liikkeiden havaitseminen on kuitenkin alkanut pikkuhiljaa eikä niin, että yhtenä päivänä sieltä vaan tunkee navan kautta jonkun jalka läpi.
Olen myös alkanut tuntemaan harjoitussupituksia. Kävely tai pyöräily ylämäkeen laukaisevat ne ja sitten pitää levätä hetki. Uutena liikuntaa haittaavana tekijänä on tullut myös se, että ilmeisesti Tipun asennosta johtuen mulla on välillä pissahätä koko ajan. Kun nousen pyntyltä, voisin istua heti takaisin. Eilen kävin kolme kertaa vessassa ennen sauva(!)kävelylenkkiä, mutta pissahätä oli heti jo parkkipaikalla. Kyllä oli kivat 45 minuuttia vessahädän ja harjoitussupistusten kanssa.
Eilen illalla sanoinkin P:lle, että ekaa kertaa alkaa kyllästyttää tämä raskaus. Oman kropan hallinnan menettäminen tuntuu hankalalle ja jotenkin ennenaikaiselle. Onhan tässä tätä vielä kolme kuukautta jäljellä, että mitä vielä ehtii tapahtua. Että vähän alkaa pelottaa...
No, kauaa ei tarvinnut odottaa. Tänään aamulla bongasin jalastani sitten sen ensimmäisen suonikohjun. Eikä se ole mikä tahansa pikkukohju vaan kaikkien kohjujen äiti. Alkaa reidestä, pomppii polven yli ja käpertyy yläsääreen sykkyrälle. Ei helvetti! Tarkempi tutkailu paljasti, että jaloissa on todella paljon pintaan nousseita suonia eli tämä lienee vaan alkua.
Ja voitte unohtaa nyt kaikki ei voi valittaa, koska lapsi tai kyllä se kaikki on sitten suonikohjujen arvoista -kommentit. Kyllä saa v*tuttaakin välillä. Ja erityisesti kun menettää tässä prosessissa näköjään just sen ainoan ruumiinosansa, johon on oikeastaan ollut aina aika tyytyväinen. Joka puolella muualla onkin aina ollut vähän sitä ja tätä, mutta elokuussa mulla on aina ollut ne ruskettuneet sääret, joihin turvata... Onneksi käytin kaksi viimeistä aurinkoista päivää lyhyitä hameita töissä. Ilman sukkiksia. Hyvästi kesäsääret!
Kaikki hyvä loppuu aikanaan! totesi työkaveri valitukseeni ja kertoi, mitä hänen kaksi poikaansa ovat tehneet rintavarustukselle. Huoh, siinäpä toinen osa, johon olen ollut suht tyytyväinen aina...
Tipun paino on jo (ainakin teoriassa) tuplaantunut siitä rakenneultran jauhelihapaketista. Kiloa kohti mennään. Ulkomaailmassa selviämismahdollisuudet kasvavat päivä päivältä.
Miksiköhän on niin vaikeaa ottaa puheeksi se, että on raskaana? Olen nyt viikon sisällä paukannut kahteen järjestökokoukseen, kohdannut arvelevat katseet ja istunut pöydässä sanomatta mitään. Kukaan ei tietenkään kysy, koska ovat kohteliaita ja minäkään en sano mitään. Lähetänkö sitten vauvan synnyttyä viestin, että en hei ehkä pääse pariin seuraavaan kokoukseen?
Ja ei se ehkä nyt niin selvää ole vielä, en esimerkiksi ole vielä niin paksuna, että ruuhkabussissa annettais istumapaikka. Tuli sekin testattua. Enkä mä oikeasti sitä istumapaikkaa edes tarvitse tässä vaiheessa kai sitten muuhun kuin jalkojen lepuuttamiseen. Mulle tulee suonikohjuja tälläkin hetkellä tässä seistessä, että nouse siitä senki juippi!
No comments:
Post a Comment