Kaksivuotiaan kyselykausi on täällä

"Mikä toi on?"
"Mistä ääni kuuluu?"
"Missä manna on?"
"Mikä tää on?"
"Mikä tässä on?"
"Missä juna menee?"
"Mitä äiti tekee?"
"Minne ikkä meni?"
"Missä Avvon vaippa on?"

Jep. Arvo on oppinut kyselemään. Ja tekee sitä oikein urakkapalkalla. Päivät pitkät meillä osoitellaan, kuunnellaan, kysellään, toistetaan ja ihmetellään urakalla.

Ja vastataan, kerrotaan, selitetään ja neuvotaan.

Päiväkodissa samoin. Kylässä. Pihalla. Teatterissa. Sängyssä aamulla ekana voi ihmetellä "missä ikkä?" ja viimeisenä voi vielä kysäistä palovaroittimesta pari kertaa.

Toistaiseksi kysymykset ovat aika yksinkertaisia, mutta sitäkin itsepintaisempia ja yksityiskohtaisemmista asioista. Arvo havannoi tällä hetkellä esimerkiksi äänimaailmaa todella tarkkaavaisesti. Autoleluista pitää selittää kaikkien osien nimet. Ruoasta pitäisi joka lusikallisella kerrata ruoan sisältö.

Ostin hänelle juuri uuden kirjan "70 ensimmäistä sanaa" tms. ja ajattelin sen riittävän jouluun asti. Hän osaa kutakuinkin kaikki sanat jo muutaman lukukerran jälkeen. Aikamoinen puheen herkkyysvaihe siis menossa. Ja tämä kaikki on tapahtunut siis ihan parin viikon sisään. Ihan yhtäkkiä.
Eräs kysymys on kuitenkin Arvosta niiiiiin vastenmielinen, että sitä ei voi missään tapauksessa kysyä. "Saisinko?" Asiat ovat joko "minuuuu" tai "haluuuuu", kauniisti pyytäminen ei kuulu vielä sanavarastoon ja "EI HALUA" edes opetella.

Yllättävän pitkää pinnaa kysyy muuten tämäkin vaihe. Tokihan se on ihana, että lapsi haluaa tietää ja oppii. Ja ihana, että keskustelumme syvenevät.

Mutta kyllä se kahdeksannensadannen hernekeittolusikallisen kohdalla jo tulee vähän väkinäisesti "Se on hernekeittoa rakas, niin kuin äiti on nyt jo 799 kertaa sanonut"...