Joo, näin ei siis koskaan tapahdu meillä.
Tällä viikolla Arvo juoksi ekaa kertaa minua karkuun häntä hakemaan tullessani.
Naureskelin hermostuneesti. Hehe. Tules nyt. Lähdetääs hei. Hehe. Millaisena äitinä minua oikein pitävät... ei tahdo oma lapsi lähteä mukaan. Hehe.
Häpeä on tietysti vain oman pään tuotos, päiväkodin hoitajat ovat varmasti nähneet niin paljon erilaisia tilanteita, etteivät tuomitse tällaisten kohtaamisten perusteella.
Olen stressannut hakutilanteissa myös sitä, jos en heti tunnistakaan kuka pikkupää pihalla on omani. Kun niitä siellä riittä. Mitä ne sitten sanovat? Hehe.
Melko hyvin olen kuitenkin Arvon tunnistanut, hyvä mä! Ja kesäksi hommasin hänelle kirkkaankeltaisen hatun ;)
Kerran Arvo muuten juoksi innoissaan minua kohti tullessani hakemaan! Minä ehdin jo laskeutua lattiatasoon, mutta Arvo kurvasikin ohitseni selkäni takana seisovan ukkinsa syliin.
Yleensä Arvo toki huomioi minut, kun tulen hakemaan, muttei heti tule luokse. Puhuessani hoitajien kanssa hän ehkä tulee näyttämään leluja ja jos kestää, niin saattaa hän haluta syliinkin. Karkuun ei ennen tätä viikkoa ole kuitenkaan lähdetty.
Tällä viikolla ovat muuttuneet aamutkin. Yleensä Arvo on halunnut, että hänet annetaan sylistä syliin. Nyt hän kirmaa suoraan käsienpesupaikalta ruokailutilaan ja omalle paikalleen. Parasta on, jos joku kaveri on tulossa samaan aikaan ja saa kikatella yhdessä jo matkalla.
Puuropöydästä ei sitten enää juuri varrota äidille vilkuttelemaan. Jos oikein kauan ja määrätietoisesti huiskutan, niin koko muu puuroa kauhova lapsikatras kyllä huutelee jo kuorossa hyvästejä. No, jos äiti tästä sitten lähteekin pikkuhiljaa... Hehe.
No comments:
Post a Comment