Lähde: MTV
Tuesday, August 18, 2015
Wednesday, August 12, 2015
Raskausviikko 23
Mikä ihana pyöreä kaaso täällä! huudahti yksi täysin minulle tuntematon häävieras.
Töissä kerroin lopuille työkavereille lomalta palattuani ja ainakaan yhdelle naispuoliselle ei asia enää tullut yllätyksenä, vaikka töissä olen käyttänyt tarkoituksella aika löysiä vaatteita.
Haettiin pitsaa ravintolasta mukaan ja meitä ennen oli naisia samoissa puuhissa ja he jäivät tiskille notkumaan. Meidät tarjoilija ohjasi kuitenkin pöytään istumaan ettei tarvitse seisoen odottaa. Oliko se mun maha vai P:n pahanlaatuinen hääkrapula, jota tarjoilija hyysäsi?
Jotkut ihmiset katsoo mua hymyillen. Onko ne hymyilleet aina vai hymyileekö ne vaan nyt?
Eli maha on ilmeisen esillä jo. Ja on se painokin ottanut pienen harppauksen ylöspäin. Johtuuko se sitten lomalla kehittämästäni addiktiosta huoltoasemien munkkirinkilöihin (jäde on so last summer) vai tästä nopean kasvun ajasta raskaudessa, niin mene ja tiedä. Varmaan se on hyvin tehokas yhdistelmä kesäkilojen kartuttamiseen ;) Lähes viisi kiloa se paino on joka tapauksessa tässä kohtaa noussut.
Anopin mielestä menee vielä kaljamahasta ja mummoni sanoi, että olen laihtunut. Hän toki on nähnyt minut viimeksi viime kesänä ja itse asiassa en vieläkään paina sitä mitä viime kesän lopulla painoin, koska tuossa viime syksyn ja talven aikana onnistuin painoa pudottamaan ihan reippaasti. Eli oikeassahan mummo sinänsä oli!
No tässäpä tämä, maha 24+0:
Kuten jo kerroinkin hääpostauksessa liikkeet tosiaan ovat alkaneet voimistua. Niitä tuntuu nyt ihan ympäri vuorokauden. Yhtenä päivänä painoin parilla sormella mahaa ja Tipu tökkäisi takaisin. Neuvolassakin terveydenhoitaja sanoi, että tunsi vastustusta sydänäänianturia vasten.
Neuvolassa tosiaan käytiin 3. kerran. Kaikki hyvin, mietityttänyt hemoglobiinikin oli vielä ihan normaalin rajoissa. Nyt on sitten syksyn kalenterissa sokerirasitusta, perhevalmennusta ja neuvolalääkäriaikaa. Olen aina pyytänyt aamuaikoja, ettei tarvitse töissä säätää, mutta neuvolalääkäriä sovittaessa lokakuun lopulle tajusin, että olen silloin jo äitiyslomalla. Mullahan on silloin vapaapäivä! Aika sovittiinkin sitten puolille päivin :)
Sain myös raskaustodistuksen, jolla voi anoa sitten äitiyspakkausta. Se kuulemma saattaa tulla parissakin viikossa tilaamisesta, että enpä tiiä tilaisiko jo vai säästäisikö sitten fiilistelyt myöhempään? Lisäksi on tietty sitten se säilytys. Tilaa! Pitäisi tehdä tilaa tänne kotiin...
Pyöräily on alkanut tuntua vähän ikävälle, tuntuu että jotain on vaan tuossa alavatsalla tiellä kun poljen. Tänään piti työmatkalla kerran pysähtyä kun vatsaa alkoi kivistää. Toistaiseksi aion jatkaa pyöräilyä, mutta pitänee sekin ottaa iisimmin. Hiukan jotenkin ärsyttääkin, en ehkä ole ihan osannut valmistautua tähän kropan muutokseen.
Mietittiin P:n kanssa, että minkähän näköinen Tipu meille syntyy. Onkohan se söpö? Sanotaan, että oma lapsi on maailman söpöin ja olen kyllä aina vähän epäillyt sen paikkansa pitävyyttä. Sitten tajusin, että mun siskontytöthän ovat kyllä aivan selvästi maailman suloisimmat lapset. Että joko ne tosiaan vievät voiton söpöimpien lapsien kilvassa tai sitten siinä on osanen sitä tunnepuolta mukana... Vaikee kyllä uskoa, kun ne vaan on niin söpöjä!
Entäs sitten se, että oman lapsen kakka ei haise... Onks se totta?
Töissä kerroin lopuille työkavereille lomalta palattuani ja ainakaan yhdelle naispuoliselle ei asia enää tullut yllätyksenä, vaikka töissä olen käyttänyt tarkoituksella aika löysiä vaatteita.
Haettiin pitsaa ravintolasta mukaan ja meitä ennen oli naisia samoissa puuhissa ja he jäivät tiskille notkumaan. Meidät tarjoilija ohjasi kuitenkin pöytään istumaan ettei tarvitse seisoen odottaa. Oliko se mun maha vai P:n pahanlaatuinen hääkrapula, jota tarjoilija hyysäsi?
Jotkut ihmiset katsoo mua hymyillen. Onko ne hymyilleet aina vai hymyileekö ne vaan nyt?
Eli maha on ilmeisen esillä jo. Ja on se painokin ottanut pienen harppauksen ylöspäin. Johtuuko se sitten lomalla kehittämästäni addiktiosta huoltoasemien munkkirinkilöihin (jäde on so last summer) vai tästä nopean kasvun ajasta raskaudessa, niin mene ja tiedä. Varmaan se on hyvin tehokas yhdistelmä kesäkilojen kartuttamiseen ;) Lähes viisi kiloa se paino on joka tapauksessa tässä kohtaa noussut.
Anopin mielestä menee vielä kaljamahasta ja mummoni sanoi, että olen laihtunut. Hän toki on nähnyt minut viimeksi viime kesänä ja itse asiassa en vieläkään paina sitä mitä viime kesän lopulla painoin, koska tuossa viime syksyn ja talven aikana onnistuin painoa pudottamaan ihan reippaasti. Eli oikeassahan mummo sinänsä oli!
No tässäpä tämä, maha 24+0:
Kuten jo kerroinkin hääpostauksessa liikkeet tosiaan ovat alkaneet voimistua. Niitä tuntuu nyt ihan ympäri vuorokauden. Yhtenä päivänä painoin parilla sormella mahaa ja Tipu tökkäisi takaisin. Neuvolassakin terveydenhoitaja sanoi, että tunsi vastustusta sydänäänianturia vasten.
Neuvolassa tosiaan käytiin 3. kerran. Kaikki hyvin, mietityttänyt hemoglobiinikin oli vielä ihan normaalin rajoissa. Nyt on sitten syksyn kalenterissa sokerirasitusta, perhevalmennusta ja neuvolalääkäriaikaa. Olen aina pyytänyt aamuaikoja, ettei tarvitse töissä säätää, mutta neuvolalääkäriä sovittaessa lokakuun lopulle tajusin, että olen silloin jo äitiyslomalla. Mullahan on silloin vapaapäivä! Aika sovittiinkin sitten puolille päivin :)
Sain myös raskaustodistuksen, jolla voi anoa sitten äitiyspakkausta. Se kuulemma saattaa tulla parissakin viikossa tilaamisesta, että enpä tiiä tilaisiko jo vai säästäisikö sitten fiilistelyt myöhempään? Lisäksi on tietty sitten se säilytys. Tilaa! Pitäisi tehdä tilaa tänne kotiin...
Pyöräily on alkanut tuntua vähän ikävälle, tuntuu että jotain on vaan tuossa alavatsalla tiellä kun poljen. Tänään piti työmatkalla kerran pysähtyä kun vatsaa alkoi kivistää. Toistaiseksi aion jatkaa pyöräilyä, mutta pitänee sekin ottaa iisimmin. Hiukan jotenkin ärsyttääkin, en ehkä ole ihan osannut valmistautua tähän kropan muutokseen.
Mietittiin P:n kanssa, että minkähän näköinen Tipu meille syntyy. Onkohan se söpö? Sanotaan, että oma lapsi on maailman söpöin ja olen kyllä aina vähän epäillyt sen paikkansa pitävyyttä. Sitten tajusin, että mun siskontytöthän ovat kyllä aivan selvästi maailman suloisimmat lapset. Että joko ne tosiaan vievät voiton söpöimpien lapsien kilvassa tai sitten siinä on osanen sitä tunnepuolta mukana... Vaikee kyllä uskoa, kun ne vaan on niin söpöjä!
Entäs sitten se, että oman lapsen kakka ei haise... Onks se totta?
Tuesday, August 11, 2015
Parhaan ystävän häät
Viikonloppuna olivat kesän, eiku vuoden, eiku vuosien
odotetuimmat häät! Paras ystäväni meni naimisiin ja minä sain kunnian olla
kaaso.
Häät olivat ihanat, lämpöiset ja hauskat, ihan niin kuin tuore avioparikin. Sellaiset hääthän on parhaat - järjestäjiensä näköiset.
Kaasona (ja selväpäisenä) hääkokemus oli vähän erilainen kuin yleensä. Sitä on osa taustakoneistoa, joka huolehtii ohjelmasta, siitä ettei kukaan kuole lihakastikkeesta yllättäen paljastuneeseen kalaan, poimii kondomit (yksi löytyi, paketissaan vielä tosin) ja lasten levittämät serpentiinit lattialta (okei, itse ne myös niille annoin), komentaa niitä lapsia (ja tarvittaessa aikuisia) ja lohduttelee mä-oon-niin-kauheen-vanha -kohtauksen saanutta keski-ikäistä naisvierasta vessassa (ja samalla sivusilmällä huomaa, että käsipyyhe on loppu, pitäis jo päästä henkilökunnalle sanomaan... Etkä sä näytä hei yhtään vanhalta)... Kunnostauduin myös syöttötuolien siirtelyssä (jyskyt raahaa tuoleja!), hyvää treeniä ensi vuoteen.
Puheenkin pidin, mutta kirjeen muodossa vain hääparille. Vink vink ujot tai itkupillit tai henkilökohtaisuuksiin menevät puheenpitäjät. Heillehän se puhe pidetään eikä vieraille, joten sen voi "suorittaa" näinkin!
Mielestäni pärjäsin aikas hyvin, mutta kaasoparini olikin aivan super ja piti minutkin pinnalla. Olimme kyllä hyvä tiimi ja suunnittelimmekin jo kaasopalvelun perustamista. Tai joku yhteinen projekti meille pitäisi löytää, ettemme tipu ihan tyhjän päälle. Ja toisaalta häiden morsian on myös sellainen tehopakkaus, että loppujen lopuksi pääsimme kaasoiluissa aika vähällä. Eihän se saanut edes yhtään itkupotkuraivaria saanut! Ei edes siinä vaiheessa kun alkuperäiset kirkkoesiintyjät peruuttivat kaksi viikkoa ennen häitä! Uskomaton paketti hän on!
Ja mitä kirkkoesiintyjiin tulee, niin siinä taisi käydäkin tuuri, että peruivat. Paikkaava lukiotyttöjen kuoro nimittäin lauloi niiin kauniisti. Tai onneksi kuulin heitä jo harjoituksissa, koska itse toimituksesta mulla ei juuri ole muistikuvia. Jännitti niin kauheasti!
Oma suosikkihetkeni häissä oli häävalssi, joka valintana yllätti häävieraat (Vanhoja poikia viiksekkäitä) ja tunnelma salissa oli koko tanssin ajan käsinkosketeltavan herkkä. Toinen lempparihetki oli sulhasen äidin puheen loppu, jolloin hän turvallisin mielin katsoi tuoretta miniäänsä ja luovutti poikansa hyvään kotiin :) Ja tietty tätinä mieleen jää myös se, kun Aada kailotti morsiamen isän puheen jälkeen kovaan ääneen "liikuttavaa"!
Tai no, naimisiin meni paras ystäväni ja hänelle paras mies, että koko päivähän oli yhtä pitkää hienoa hetkeä. Itkutkin pysyi suht hyvin aisoissa, mitä nyt alttarilla meinasin saada kohtauksen ja heittää selälleni vollottamaan.
Häät olivat ihanat, lämpöiset ja hauskat, ihan niin kuin tuore avioparikin. Sellaiset hääthän on parhaat - järjestäjiensä näköiset.
Kaasona (ja selväpäisenä) hääkokemus oli vähän erilainen kuin yleensä. Sitä on osa taustakoneistoa, joka huolehtii ohjelmasta, siitä ettei kukaan kuole lihakastikkeesta yllättäen paljastuneeseen kalaan, poimii kondomit (yksi löytyi, paketissaan vielä tosin) ja lasten levittämät serpentiinit lattialta (okei, itse ne myös niille annoin), komentaa niitä lapsia (ja tarvittaessa aikuisia) ja lohduttelee mä-oon-niin-kauheen-vanha -kohtauksen saanutta keski-ikäistä naisvierasta vessassa (ja samalla sivusilmällä huomaa, että käsipyyhe on loppu, pitäis jo päästä henkilökunnalle sanomaan... Etkä sä näytä hei yhtään vanhalta)... Kunnostauduin myös syöttötuolien siirtelyssä (jyskyt raahaa tuoleja!), hyvää treeniä ensi vuoteen.
Puheenkin pidin, mutta kirjeen muodossa vain hääparille. Vink vink ujot tai itkupillit tai henkilökohtaisuuksiin menevät puheenpitäjät. Heillehän se puhe pidetään eikä vieraille, joten sen voi "suorittaa" näinkin!
Mielestäni pärjäsin aikas hyvin, mutta kaasoparini olikin aivan super ja piti minutkin pinnalla. Olimme kyllä hyvä tiimi ja suunnittelimmekin jo kaasopalvelun perustamista. Tai joku yhteinen projekti meille pitäisi löytää, ettemme tipu ihan tyhjän päälle. Ja toisaalta häiden morsian on myös sellainen tehopakkaus, että loppujen lopuksi pääsimme kaasoiluissa aika vähällä. Eihän se saanut edes yhtään itkupotkuraivaria saanut! Ei edes siinä vaiheessa kun alkuperäiset kirkkoesiintyjät peruuttivat kaksi viikkoa ennen häitä! Uskomaton paketti hän on!
Ja mitä kirkkoesiintyjiin tulee, niin siinä taisi käydäkin tuuri, että peruivat. Paikkaava lukiotyttöjen kuoro nimittäin lauloi niiin kauniisti. Tai onneksi kuulin heitä jo harjoituksissa, koska itse toimituksesta mulla ei juuri ole muistikuvia. Jännitti niin kauheasti!
Oma suosikkihetkeni häissä oli häävalssi, joka valintana yllätti häävieraat (Vanhoja poikia viiksekkäitä) ja tunnelma salissa oli koko tanssin ajan käsinkosketeltavan herkkä. Toinen lempparihetki oli sulhasen äidin puheen loppu, jolloin hän turvallisin mielin katsoi tuoretta miniäänsä ja luovutti poikansa hyvään kotiin :) Ja tietty tätinä mieleen jää myös se, kun Aada kailotti morsiamen isän puheen jälkeen kovaan ääneen "liikuttavaa"!
Tai no, naimisiin meni paras ystäväni ja hänelle paras mies, että koko päivähän oli yhtä pitkää hienoa hetkeä. Itkutkin pysyi suht hyvin aisoissa, mitä nyt alttarilla meinasin saada kohtauksen ja heittää selälleni vollottamaan.
Ja mitä siihen selvinpäin olemiseen tulee, niin oli hauskaa seurata tarkemmin myös muiden riemua. Jos olen itse humalassa, niin riehun muiden mukana täysin sokkona. Nyt tuli rekisteröityä eri tavalla hauskimmat tanssimuuvssit, nurkkapöydän suukottelijat ja tupakkapaikan avautumiset. Muutaman kerran olen tässä raskauden aikana kokenut sellaisen humalatyypisen
riehakkaan tilan. Sellainen löytyi myös kaasotehtävien päätyttyä ihan
ilman sitä kuohuviiniäkin, joka toki olisi kyllä maistunut sekin ;)
Henkinen kunto olisi vielä riittänyt jatkoille (känniturpotkin saavat anteeksi, kun kyse on näin isosta juhlasta), mutta pikkuhiljaa fyysiset haasteet alkavat tulla vastaan. Koko päivän seisominen ja puuhastelu tuntuivat jo illalla koko vartalon särkynä. Selkä ja vatsa yksinkertaisesti kaipasivat vaakatasoa. Ja ekaa kertaa elämässä sitä oikeasti on ihan pakko kuunnella kropan viestejä.
Muutenkin kyllä väsytti, sillä Tipu oli saanut väärää tietoa juhlien ajankohdasta ja piti omat bileet jo pe-la-yönä. Ekaa kertaa liikkeet tuntuivat molemmin puolin vatsaa samanaikaisesti. Hän siis venytteli poikittain. Tai kokovartaloinnostui.
Onnea vielä hääpari! Kiitos, että sain olla osa juhlaa, mutta vielä parempaa on olla osa elämäänne! Pus. Ja kippis ;)
Henkinen kunto olisi vielä riittänyt jatkoille (känniturpotkin saavat anteeksi, kun kyse on näin isosta juhlasta), mutta pikkuhiljaa fyysiset haasteet alkavat tulla vastaan. Koko päivän seisominen ja puuhastelu tuntuivat jo illalla koko vartalon särkynä. Selkä ja vatsa yksinkertaisesti kaipasivat vaakatasoa. Ja ekaa kertaa elämässä sitä oikeasti on ihan pakko kuunnella kropan viestejä.
Muutenkin kyllä väsytti, sillä Tipu oli saanut väärää tietoa juhlien ajankohdasta ja piti omat bileet jo pe-la-yönä. Ekaa kertaa liikkeet tuntuivat molemmin puolin vatsaa samanaikaisesti. Hän siis venytteli poikittain. Tai kokovartaloinnostui.
Onnea vielä hääpari! Kiitos, että sain olla osa juhlaa, mutta vielä parempaa on olla osa elämäänne! Pus. Ja kippis ;)
Monday, August 3, 2015
Pikku-Tipu
Sain tänään P:n äidiltä P:n neuvolakortin.
Siitä selvisi:
Tipun isän syntymäpaino 4 700 g
Ja tämä olikin jo tiedossa:
Äidin syntymäpaino 4 450 g
Ei mul muuta.
Siitä selvisi:
Tipun isän syntymäpaino 4 700 g
Ja tämä olikin jo tiedossa:
Äidin syntymäpaino 4 450 g
Ei mul muuta.
Friday, July 31, 2015
Lomalla
Ei kerkee ees raskausviikkoja seuraamaan.
Oleellisimpina:
P tunsi potkut (21+4) ja eilen ne jo näkyi ulospäinkin (22+1).
22 viikkoa täyttyi. Tipu ei ole enää pelkkä sikiö vaan lapsi ja käsittääkseni, jos hän nyt syntyisi niin häntä hoidettaisiin.
Olin festareilla selvinpäin ja oli hauskaa! Okei, paitsi loppuillasta ei enää ollut.
Eräs tuttu sanoi minun kerrottua raskaudesta, että "kyllä mä vähän katsoinkin että olisitko, mutten uskaltanut sanoa..."
Mut nyt me mökkeillään ja sukuloidaan ja nautitaan kesästä kahdestaan!
Oleellisimpina:
P tunsi potkut (21+4) ja eilen ne jo näkyi ulospäinkin (22+1).
22 viikkoa täyttyi. Tipu ei ole enää pelkkä sikiö vaan lapsi ja käsittääkseni, jos hän nyt syntyisi niin häntä hoidettaisiin.
Olin festareilla selvinpäin ja oli hauskaa! Okei, paitsi loppuillasta ei enää ollut.
Eräs tuttu sanoi minun kerrottua raskaudesta, että "kyllä mä vähän katsoinkin että olisitko, mutten uskaltanut sanoa..."
Mut nyt me mökkeillään ja sukuloidaan ja nautitaan kesästä kahdestaan!
Wednesday, July 22, 2015
Raskausviikko 20
Kyllähän tätä viikkoa vähän leimasi se rakenneultran odotus. Eikä tässä nyt oikeastaan muuta erikoista tapahtunutkaan. P ehkä tunsi ensimmäisen kerran vatsan päältä "jotain" (se on kai näin alkuun isän rooli, nähdä, kommentoida, tuntea "jotain"). Ihan selkeää se ei oo vielä vatsan sisälläkään se liikehdintä vaan enemmän sellaista epämääräistä muljaamista, että selkeämpiä liikkeitä vielä odotellaan...
Melkoisen etuoikeutettua on kyllä, että saa tällä tavalla ultrista väliaikatietoja ja pääsee oikeasti näkemäänkin lapsensa hänen vielä ollessa "näkymättömissä". Onhan se nyt ihan uskomatonta! Ja siis miten ihmiset on ennen kestäneet koko tämän ajan ihan ilman mitään tietoa mistään?
Itsellä ajatuksissa pyöri pääasiassa, että onko kaikki hyvin? Sen, että ei olisi, ajattelminen tuntui kuitenkin liian pelottavalta, joten käänsinkin ajatukset sitten siihen sukupuoleen. Tuntui sekin hurjalta, että sen saisi tietää. Ihan pian.
Se on hassua, miten joitakin asioita odottaa ihan hirveästi innolla ja jännityksellä. Oli niin kutkuttavaa, että kahden kuukauden päästä meillä on se rakenneultra. Kuukauden päästä me tiedetään sukupuoli... Iiiks. Pari viikkoa ja me nähdään taas vauva...
Sitten pikkuhiljaa se kutkutus muuttuu ihan pieneksi peloksi ja sitten paniikiksi ja päivää ennen tapahtumaa toivoisi, ettei se vielä tulisikaan ja saisikin nauttia tietämättömyydestä. Jos siellä onkin jotain kamalan pahasti vialla. Ignorance is bliss!
Meidän kohdalla kaikki oli kuitenkin onneksi hyvin ja tietämättömyys vaihtui uudenlaiseen autuuteen. Tipu on tekstikirjatapaus, kasvaa keskikäyrällä, painoarvio hipoo jauhelihapakettia, sydämessä on neljä kammiota ja napanuorassakin tarvittava määrä suonia. Kaikki juuri niin kuin pitääkin. Naamaa hänellä taisi kutittaa kun sitä piti hinkkailla. Käsien mesoessa ruudulla tunsin vatsassa sitä tuttua muljaamista. Kreisiä.
Sukupuolestakin saatiin arvio. Se jääköön nyt kuitenkin ainakin toistaiseksi vaan meidän tietoomme.
Olen tässä alkuraskauden odotellut sitä sellaista onnentunnetta. Raskaus oli toivottu ja odotettu, mutta jotenkin sitä ei kuitenkaan sisäistänyt enkä missään vaiheessa ole ollut tästä asiasta mitenkään onneni kukkuloilla. Vaan se on ollut sellaista vähän, että tässä nyt mennään ja jotain tapahtuu ja vatsaakin muljaa ja joku pieni vaatekappale on ilmestynyt kaapin perukoille. Puhutaan jostain Tipusta ja hyvin kaukaiseen tulevaisuuteen pohditaan alustavasti jonkunlaisten vaunujen ostoa ja mietitään että ehkä tossa meidän lavuaarissakaan ei oo kätevää vauvan peppua pestä (btw meidän lavuaarissa peppua pesseet, onko kätevää?).
Sitten siinä hetkessä ihan yllättäen siellä sairaalan vastaanottohuoneessa katseltiin meidän tervettä, jo ihan oikealta ihmiseltä näyttävää vauvaa ruudulta ja päiviteltiin sukupuolta ja oltiin ihan tippa-linssissä-onnellisia. Että siinä on meidän lapsi ja me kuulutaan yhteen, just me kolme. Ja että onhan se nyt maailman ihmeellisin asia.
Melkoisen etuoikeutettua on kyllä, että saa tällä tavalla ultrista väliaikatietoja ja pääsee oikeasti näkemäänkin lapsensa hänen vielä ollessa "näkymättömissä". Onhan se nyt ihan uskomatonta! Ja siis miten ihmiset on ennen kestäneet koko tämän ajan ihan ilman mitään tietoa mistään?
Itsellä ajatuksissa pyöri pääasiassa, että onko kaikki hyvin? Sen, että ei olisi, ajattelminen tuntui kuitenkin liian pelottavalta, joten käänsinkin ajatukset sitten siihen sukupuoleen. Tuntui sekin hurjalta, että sen saisi tietää. Ihan pian.
Se on hassua, miten joitakin asioita odottaa ihan hirveästi innolla ja jännityksellä. Oli niin kutkuttavaa, että kahden kuukauden päästä meillä on se rakenneultra. Kuukauden päästä me tiedetään sukupuoli... Iiiks. Pari viikkoa ja me nähdään taas vauva...
Sitten pikkuhiljaa se kutkutus muuttuu ihan pieneksi peloksi ja sitten paniikiksi ja päivää ennen tapahtumaa toivoisi, ettei se vielä tulisikaan ja saisikin nauttia tietämättömyydestä. Jos siellä onkin jotain kamalan pahasti vialla. Ignorance is bliss!
Meidän kohdalla kaikki oli kuitenkin onneksi hyvin ja tietämättömyys vaihtui uudenlaiseen autuuteen. Tipu on tekstikirjatapaus, kasvaa keskikäyrällä, painoarvio hipoo jauhelihapakettia, sydämessä on neljä kammiota ja napanuorassakin tarvittava määrä suonia. Kaikki juuri niin kuin pitääkin. Naamaa hänellä taisi kutittaa kun sitä piti hinkkailla. Käsien mesoessa ruudulla tunsin vatsassa sitä tuttua muljaamista. Kreisiä.
Sukupuolestakin saatiin arvio. Se jääköön nyt kuitenkin ainakin toistaiseksi vaan meidän tietoomme.
Olen tässä alkuraskauden odotellut sitä sellaista onnentunnetta. Raskaus oli toivottu ja odotettu, mutta jotenkin sitä ei kuitenkaan sisäistänyt enkä missään vaiheessa ole ollut tästä asiasta mitenkään onneni kukkuloilla. Vaan se on ollut sellaista vähän, että tässä nyt mennään ja jotain tapahtuu ja vatsaakin muljaa ja joku pieni vaatekappale on ilmestynyt kaapin perukoille. Puhutaan jostain Tipusta ja hyvin kaukaiseen tulevaisuuteen pohditaan alustavasti jonkunlaisten vaunujen ostoa ja mietitään että ehkä tossa meidän lavuaarissakaan ei oo kätevää vauvan peppua pestä (btw meidän lavuaarissa peppua pesseet, onko kätevää?).
Sitten siinä hetkessä ihan yllättäen siellä sairaalan vastaanottohuoneessa katseltiin meidän tervettä, jo ihan oikealta ihmiseltä näyttävää vauvaa ruudulta ja päiviteltiin sukupuolta ja oltiin ihan tippa-linssissä-onnellisia. Että siinä on meidän lapsi ja me kuulutaan yhteen, just me kolme. Ja että onhan se nyt maailman ihmeellisin asia.
 |
| Tipu 6, 9, 12 ja 20 viikkoa |
Sunday, July 19, 2015
Raskausrutiinit
Ajattelin tässä rakenneultraa odotellessa, kun ei oikein mitään muuta pysty ajattelemaan, niin kirjoitella näistä raskauden aikaisista elämänmuutoksista, joita olen tehnyt. Aika pieniä juttuja ja ihan mun omia valintoja, jokainenhan tekee just niin kuin parhaaksi näkee. Jos tulee jotain vinkkejä mieleen, mitä multa uupuu / teen väärin, niin kertokaa ihmeessä!
- Aamulla otan raskausvitamiinin ja maitohappobakteerin (jälkimmäisen lisäsin vasta myöhemmin mukaan katsottuani yhden dokumentin, jossa puhuttiin sikiöaikaisesta suolistobakteerien kehityksestä)
- Illalla rasvaan (Erisan) tai öljyän (Bio Oil, kylmäpuristettu kookosöljy, ihan sellanen ruokailuun tarkoitettu) joinain päivinä koko kropan tai sitten vaan mahan ja selän raskausarpien välttämiseksi
- Pidän jalkoja ylhäällä ja ei-ristissä aina muistaessani suonikohjujen välttämiseksi (kun niitä oli jo nyt tulolla). Yritän muistaa myös tehdä varpaille nousuja esim. hampaita pestessä samasta syystä.
- Huomasin, että kroppaan alkaa tulla erilaisia jumituksia ja oon aloittanut tekemään muutaman joogaliikkeen aamuisin.
- Lantiopohjalihaksia jumppaan muistaessani.
- Pakolliset ruokahommat ja alkoholihommat tietty. Mutta nekin maalaisjärjellä. Olen siis juonut puolilasia viiniä ja superkylmää Cavaa (aijettä) muutaman kerran. Makean välttelyä olen jatkanut vaihtelevalla menestyksellä. Ruokailumäärät olen pitänyt täysin samoina kuin ennen raskaustta paitsi että syön nykyään myös ennen lounasta välipalan eli yhteensä 6 ateriaa päivässä. Makean välttely ja ruokarytmi siis arkena, viikonloppuna tehään niinku huvittaa :) Paitsi ei juoda kaljaa!
- Liikunnassa olen siirtynyt vähän kevyempiin versioihin. Alkuun mua hengästytti koko ajan niin paljon, että hölkkälenkit vaihtuivat kävelyyn ja salilla teen vähän kevyempää ohjelmaa.
- En oo kohta pariin vuoteen värjännyt hiuksia enkä oo sitä nytkään tehnyt. Oon vähentänyt muutenkin kemikaalien käyttöä. Se ei ole ollut mulle hankalaa, koska en laita hiuksia juurikaan ja meikkaankin aika vähän. Kynsilakkaa en ole käyttänyt raskausaikana tarkoituksellisesti, paitsi nyt ostin ekokynsilakkaa, jotta saisin "kesän" ja raskausvitamiinien kasvattamat kynnet säilymään hyvinä parin viikon päästä koittaviin häihin! Shampoon ja saippuan vaihdoin myös ekoon. Seuraava dödö on myös joku vähän tarkemmin valittu. Tää menee ehkä jonkun mielestä "turha panikointi" -lokeroon, mutta ei ole aiheuttanut mulle mitään stressiä vaan on tullut aika luonnostaan..
- Soittelen tuutulaulua vatsalle sellaisina iltoina, kun tunnen Tipun olevan hereillä nukkumaan mennessä. En soita, jos en tunne liikkeitä, etten herätä sitten sillä laululla. Voi tulla ihan väärä kuva siitä, miksi sitä soitellaan :D
- Painoa seuraan satunnaisesti. Se aihtelee parin kilon sisään viikoittain mulla ihan normaalisikin eli turha liian tarkkaan kytätä. Nyt sitä on tullut jäädäkeen lisää noin 2 kiloa eli melko maltillisesti vielä. Painonnousu stressaa jonkun verran, koska viimeisen vuoden aikana olen sitä alemmas onnistunut ruokaremontin ja liikunnan ansiosta hilaamaan, mutta koitan nyt tajuta sen, että kuuluu asiaan. Kuten Aada tokaisi viime viikolla kun sanoin eräässä keskustelussa "Jos se onkin paksuna?" että "Ite oot paksuna!" Aivan!
- Aamulla otan raskausvitamiinin ja maitohappobakteerin (jälkimmäisen lisäsin vasta myöhemmin mukaan katsottuani yhden dokumentin, jossa puhuttiin sikiöaikaisesta suolistobakteerien kehityksestä)
- Illalla rasvaan (Erisan) tai öljyän (Bio Oil, kylmäpuristettu kookosöljy, ihan sellanen ruokailuun tarkoitettu) joinain päivinä koko kropan tai sitten vaan mahan ja selän raskausarpien välttämiseksi
- Pidän jalkoja ylhäällä ja ei-ristissä aina muistaessani suonikohjujen välttämiseksi (kun niitä oli jo nyt tulolla). Yritän muistaa myös tehdä varpaille nousuja esim. hampaita pestessä samasta syystä.
- Huomasin, että kroppaan alkaa tulla erilaisia jumituksia ja oon aloittanut tekemään muutaman joogaliikkeen aamuisin.
- Lantiopohjalihaksia jumppaan muistaessani.
- Pakolliset ruokahommat ja alkoholihommat tietty. Mutta nekin maalaisjärjellä. Olen siis juonut puolilasia viiniä ja superkylmää Cavaa (aijettä) muutaman kerran. Makean välttelyä olen jatkanut vaihtelevalla menestyksellä. Ruokailumäärät olen pitänyt täysin samoina kuin ennen raskaustta paitsi että syön nykyään myös ennen lounasta välipalan eli yhteensä 6 ateriaa päivässä. Makean välttely ja ruokarytmi siis arkena, viikonloppuna tehään niinku huvittaa :) Paitsi ei juoda kaljaa!
- Liikunnassa olen siirtynyt vähän kevyempiin versioihin. Alkuun mua hengästytti koko ajan niin paljon, että hölkkälenkit vaihtuivat kävelyyn ja salilla teen vähän kevyempää ohjelmaa.
- En oo kohta pariin vuoteen värjännyt hiuksia enkä oo sitä nytkään tehnyt. Oon vähentänyt muutenkin kemikaalien käyttöä. Se ei ole ollut mulle hankalaa, koska en laita hiuksia juurikaan ja meikkaankin aika vähän. Kynsilakkaa en ole käyttänyt raskausaikana tarkoituksellisesti, paitsi nyt ostin ekokynsilakkaa, jotta saisin "kesän" ja raskausvitamiinien kasvattamat kynnet säilymään hyvinä parin viikon päästä koittaviin häihin! Shampoon ja saippuan vaihdoin myös ekoon. Seuraava dödö on myös joku vähän tarkemmin valittu. Tää menee ehkä jonkun mielestä "turha panikointi" -lokeroon, mutta ei ole aiheuttanut mulle mitään stressiä vaan on tullut aika luonnostaan..
- Soittelen tuutulaulua vatsalle sellaisina iltoina, kun tunnen Tipun olevan hereillä nukkumaan mennessä. En soita, jos en tunne liikkeitä, etten herätä sitten sillä laululla. Voi tulla ihan väärä kuva siitä, miksi sitä soitellaan :D
- Painoa seuraan satunnaisesti. Se aihtelee parin kilon sisään viikoittain mulla ihan normaalisikin eli turha liian tarkkaan kytätä. Nyt sitä on tullut jäädäkeen lisää noin 2 kiloa eli melko maltillisesti vielä. Painonnousu stressaa jonkun verran, koska viimeisen vuoden aikana olen sitä alemmas onnistunut ruokaremontin ja liikunnan ansiosta hilaamaan, mutta koitan nyt tajuta sen, että kuuluu asiaan. Kuten Aada tokaisi viime viikolla kun sanoin eräässä keskustelussa "Jos se onkin paksuna?" että "Ite oot paksuna!" Aivan!
Subscribe to:
Posts (Atom)