Marimekko - Sukat makkaralla

Ai, että mieltäni ilostutti alkuviikon uutiset Marimekon Thaimaan-tehtaasta, jossa työntekijät tekevät Sukat makkaralla -laseja vaarallisissa oloissa.

Onneksi päätimme tukea Marimekon "vastuullista" toimintaa häidemme yhteydessä toivomalla käytännössä ainostaan näitä kyseisiä laseja lahjaksi. Wuhuu!

Ehkä tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Kyllähän se Made in Thaimaa -leima siellä design-lasin pohjassa hieman arvelutti ja siitä kai olisi fiksumpi voinut tämän päätelläkin. Mutta jotenkin sitä jossain mielensopukassa vielä yhdistää joitain positiivisia arvoja tiettyihin suomalaisyrityksiin.

Plus tätä minä ihmettelen! Jos minä ostan 2 euron viinilasin Ikeasta, en kai voi olettaa (vaikken ehkä aktiivisesti sitä ajattelekaan/halua ajatella) mitään muuta kuin että se on tehty hikipajassa jossain päin maailmaa, eihän siitä voi valmistajalle paljoa käteen jäädä. Mutta jos minä (tai tässä tapauksessa häävieraani) maksaa 30 euroa viinilasista (siis aivan järjetön hinta yhdestä lasista, tiedän), ajattelisi/toivoisi että siitä jäisi tekijällekin sen verran että perheen saisi elätettyä. Tai että saisi tehdä työnsä turvallisesti.

Huoh. Paha maailma. Sinisilmäinen Heenu. Kauniit, pahat lasit.

Marimekko.

Pikkujoulun taikaa

Aika kultaa muistot. Tuskin viime vuonnakaan lähdin pikkujouluista väsymyksen takia. Varmaan samasta syystä kuin tänä vuonna, liikaa viiniä ja tunne, että tää homma on nyt taas niin nähty tältä vuodelta.

Ihan hauskaa oli oman tiimin kanssa, sovittiin että ensi vuonna ei puhuta kenellekään muulle kuin omillemme, niin ei tarvitse irrotella kenenkään käpäliä toistemme olkapäiltä.

Lauantaina (kun vihdoin selvisin sängystä ylös) oltiin P:n siskonlasten kanssa jäkismatsissa. Maamme-laulun esittivät lapset ja aloituskiekon heitti sotaveteraanipappa. Minulla oli krapula. Laulun ajan sain vielä hillittyä kyyneleitä, mutta papan astellessa jäälle oli peli menetetty. Vollasin naama punaisena ja lapset ihmettelivät. Ja nauroivat. Ja tuntuivat myös ymmärtävän. P otti valokuvia. Hysteria vain ruokki itkuani.

Sunnuntaina pystytettiin perinteiseen tapaan aamupalamaja, jossa nautittiin myös pipareita ja joulutorttuja.

Sunnuntai-iltana ehdittiin vielä testata Tapiolan Funky Burger (todella suosittelen mestan kasvishampurilaisia, portobello-punajuuripihvi/vuohenjuusto-yhdistelmä, nam!) ja käydä tsekkaamassa se paljon suositeltu ja minua mietityttänyt Gravity. Oli se hieno. Parasta 3D:tä. Sandra Bullockin aiheuttamasta hämmennyksestäkin pääsin yli. Suosittelen sitäkin! Ja Kino Tapiolaa, vanhan ajan fiilistä!

Tällaisia olen miettinyt tällä viikolla

Onko kaloilla tunteet?

Onko aloe vera -mehun juominen hyvästä vai pahasta? Olen aloittanut joka tapauksessa.

Kuinka paljon unta on talvella tarpeeksi?

Pitäisikö Naisasialiitto Unioni avata miehille vai ei?

Miksi piparitaikina maistuu paremmalta kuin valmiit piparit?

Miten olen onnistunut koukuttumaan Kauniisin ja Rohkeisiin jälleen kerran ja kuinka siitä pääsisi eroon?

Kuka on muotoillut kovat taco-kuoret ja miksi niistä on tullut niin suosittuja, vaikka ne ovat niin epäkäteviä?

Miten 3D-elokuva, jossa esiintyy George Clooney ja Sandra Bullock, voi saada niin kovasti kehuja?

Jos koet, että sinulla on vastaus/mielipide johonkin näistä asioista, kuulisin sen mielelläni. Tietty kiinnostaisi myös, mitä te olette pohtineet tällä viikolla? Nyt lähden pikkujouluihin ja mietin lähinnä, että toivottavasti jaksan valvoa myöhempään kuin viime vuonna, koska aikaisen (klo 2) lähtöni takia missasin kaikenlaista, josta juoruttiin monta kuukautta jälkeenpäin.

Heräämisiä

Ensimmäinen joululahjani pikkujouluista! Joulukoristevessapaperia!

Olihan viikonloppu.

Perjantaina juhlittiin Turussa ystävien järjestämissä yllätysjuhlissa, jotka osoittautuivat sitten tosiaan vanhalle lukioporukalle järjestetyiksi pikkujouluiksi, jossa katsottiin vanhoja kuvia (ja videoita!!), luettiin kirjelappusia ja tietty päivitettiin kuulumisia (Facebook pilaa tästä huvista kyllä nykyään niin paljon!). Hauska matka 10 vuoden takaiseen elämään. Jotenkin sitä onnistui hetkeksi sukeltamaan siihen fiilikseen, niihin ihmisiin ja menneeseen aikaan ja paikkoihin... Paitsi ettei me silloin kyllä ajeltu taksilla. Eikä niiden ystävien, jotka eivät pääse paikalle, tekosyy ollut se, että he ovat synnyttämässä.

Eikä silloin kai tullut niin kovaa pikkujoulupäänsärkyä kuin nykyään. Lauantaina matkustin Turusta kotiin, otin kipeästi tarvitsemani puolen tunnin tirsat ja sitten lähdettiin saunomaan P:n kummitytön perheen luo. 

Sunnuntaina ohjelmassa oli vielä brunssi P:n siskon kanssa ja Naisasialiitto Unionin historialliseksi povattu kokous, jossa piti äänestää jäsenyyden avautumisesta kaikille sukupuolille. Kokous oli mielenkiintoinen ja myös järjestöelämää jäätävästi kiteyttävä. Intohimoja puolin ja toisin herättävä äänestys, jota varten paikalle oli saapunut 150 ihmistä, pöydättiin muutaman ihmisen toimesta ja asia tulee seuraavan kerran käsittelyyn keväällä.

Itse olin kokouksessa P:n äidin kutsumana ja omat intohimot asiaa kohtaan olivat melko laimeat, mutta koin jonkunlaisen heräämisen kokouksessa ja olenkin nyt seurannut keskustelua aiheen ympärillä tarkkaavaisesti koko alkuviikon. Olisiko minusta vielä naisasianaiseksikin?

Big Five

Leopardi

Elefantti

Leijona

Sarvikuono

Vesipuhveli

 

 

 

Toivottavasti safaripostaukset ei vielä kyllästytä.

Ngorongoron kraateri

Sen lisäksi, että Ngorongoro on koukuttava sana (kun sen oppii sanomaan, swahili oli loppujen lopuksi melko iisiä lausua), on se myös aivan uskomaton paikka. Kraaterin laidalla näkymät oli kuin satukirjoissa.

Ihan yhtä paljon eläimiä ei Ngorongorossa nähty kuin Serengetillä, mutta kokemuksia siellä silti riitti! Big Five saatiin täyteen sarvikuonon bongattuamme (kaukainen näky, mutta filmille tallentui, kts. kuva alla).

Mieleenpainuva hetki oli myös hyeenan ruokailun näkeminen. Sitä todistivat myös korppikotkat, jotka odottivat vuoroaan. Ihan kuin luontodokumenteissa.

 Ngorongorossa oli myös mielettömiä Gnu-laumoja.

Luonto ja sen eläimethän ovat yllättävän "värittömiä". Väripilkkuja olivat vehreät keitaat, joista yhdessä nähtiin pelikaaneja.

Ja joka paikassa näitä! Virtahepoja. Ehkä liikuttavimpia otuksia koskaan (kunnes ne suuttuttaa ja sitten saa juosta ja lujaa).

Kirahveja Ngorongorossa ei elä, siellä ei ole puita mussutella, mutta sen reunoilla niitä näkyi.

Hetkiä Serengetillä

Makustelen vielä kaikkea kokemaamme. Samalla pelkään, että unohdan. Rusketuskin hiipuu päivä päivältä.

Kuvassa on yksi upeimmista hetkistä Serengetillä. Suurin reissun aikana näkemämme norsu käveli tielle, pysäytti autoletkamme ja kävi syömään. Sitten odoteltiin.

The animals are the residents, we are the visitors.

Eläimille ei tööttäilty, huudeltu tai muuten häiritty. Hiirenhiljaa seurasimme, kun leijona vaani seepralaumaa. Raskain mielin katsoimme liian aikaisin käynnistyneeseen synnytykseen kuollutta seepraa. Innoissamme odotimme, josko puussa nukkuva leopardi yhtäkkiä heräisi ja kääntäisi päänsä meitä kohti. Ei se herännyt. Mutta suora katsekontakti syntyi toisen silmänsä menettäneen leijonan kanssa (kuvassa toinen yksilö).

Norsuja leikkimässä, hyeenoja juoksemassa, leijonia loikoilemassa ja kirahveja lehtiä mussuttamassa. Sata virtahevosta keskellä lampea. Krokotiili rantapenkalla. Puun takaa vilahtaa pumban pylly. Mietin, että jos kotona kerron nähneeni 10 000 seepraa, osunko lähellekään oikeaa määrää?

Kenelläkään ei ollut asetta, eläinten ja ihmisten välissä ei ollut yölläkään aitaa. Vessan kulmalta meitä tuijotti leijonan silmäpari. Tuli kiire. Teltan turvassa, makuupussin nyörit tiukalla, kuunneltiin yö luonnon ääniä (aamulla kysyin fiksummilta mitkäs siellä olivat yöllä liikkuneet). Seeprat, hyenaat, leijonat ja norsut. Ensimmäisillä oli ollut joku äänekäs konflikti.

Punaista pölyä vaatteet, hiukset ja tavarat täynnä. Tuuli kasvoilla jeepin kattoikkunasta kurkistaessa. Kun lähdimme Serengetillä satoi ja suuri sateenkaari levittyi tasangon ylle. Näkisinpä vielä yhden leijonan.

Kunnioitusta puolin ja toisin. Tervettä pelkoa ja niin paljon jännitystä. Uskomattomin reissu koskaan.