Meidän tyttöporukallamme on ollut kummityttö Ugandassa jo 11 vuoden
ajan. Olemme vuosiraporteista (kuvassa ote) ja kuvista saanet seurata
aikoinaan 4-vuotiaan pienen möttösen kasvua jo 15-vuotiaaksi nuoreksi.
Kummiushan vaatii kuukausisitoutumista ja ymmärrettävästi 30 euron
summa voi tuntua monen kukkarossa liialta. Niin se tuntui meidän
porukassammekin, jossa suurin osa oli kummiuden alkaessa vielä
opiskelemassa. Jaettuna ryhmän kesken saatiin summa kuitenkin
kohtuulliseksi.
Käytännössä homma toimii niin, että minä olen "virallinen kummi",
joka kerää kaveriporukalta rahat kerran vuodessa ja maksan koko vuoden
maksut kerralla. Lisäksi sitten raportoin muille päin kuulumisia, kerran
olemme yhdessä lähettäneet kummitytöllemme kuvat meistä kaikista ja
jokusen muun kerran pieniä lahjoja.
Eikä se taloudellisen vastuun jakaminenkaan niinkään, mutta
miettikääs nyt miten upea lähipiiri mulla on! Oon meistä niin ylpeä ja
on ollut tosi hienoa jakaa tämä kummius yhdessä jo niin monta vuotta.
Moni ehkä kokee, että tällainen kummitoiminta on turhaa. Pientä
piiperrystä, joka ei vaikuta suureen kuvaan lainkaan. Ja että raha menee
haaskuun ja katoaa väleihin. Tuntuu välillä toki itsestänikin nämä omat
maailmanparannusyritykset melko pieniltä karun maailman edessä...
Kaikesta huolimatta tämä on kuitenkin fakta: olemme 11 vuoden ajan
yhdessä ystävieni kanssa tukeneet yhden pienen ihmisen (ja samalla koko
hänen perheensä) elämää yhdessä maailman karuimmista maista. Kuulostaako
niin pieneltä, että kannattaa jättää tekemättä? Löytyisikö sinultakin
ehkä tällainen kaveri/työ/sukulaisporukka?
Postaus ei ole yhteistyö yhtään kenenkään kanssa ja siksi en
mainitse nimeltä edes järjestöä. Kummiutta tarjoavat monet tahot, guugle
it ;)
Työmatkalla ei ikävä yllättänytkään välittömästi, vaikka se etukäteen mietitytti. Ja pelottikin.
Kaksi päivää kului ja ikävän sijaan tuntuikin vain, että olin ihan
oikeassa paikassa. Että minä kuuluinkin sinne, siihen työhön, sillä
hetkellä. Ja että sitä minä oikeasti halusinkin.
Tiesin, että kotona on kaikki hyvin. Soitimme videopuheluita
iltaisin. Ne eivät kirvoittaneet ikävää vaan vahvistivat vain sitä,
minkä jo tiesin. Pojat pärjäsivät aivan mahtavan hienosti ilman
minuakin. Ja niinpä minä annoin itselleni luvan keskittyä työhön. Ja
nauttia siitä!
Enkä voi kieltää, etteivätkö työpäivien jälkeiset pitkät ravintolaillat olleet huumaannuttavia nekin.
Kun minua ei odotettukaan kotiin. Kun olin niin kaukana, etten voinut
mennä kotiin. Valkoviinilasillinen maistui kiireettömämmältä kuin
aikoihin.
Pelkäsin etukäteen sitäkin, että Arvo ikävöisi minua. Että se
vaikuttaisi häneen, olihan tämä pisin erossa olomme. Nyt tunnen taas
poikaani paremmin. Ei ole suuri ikävöijä. Ei ole ollut, ei ole nyt. On
jotenkin ainutlaatuista se hänen luottonsa häntä hoivaaviin ihmisiin.
Viittaan tässä nyt lähinnä muihin kuin meihin vanhempiin. Isänsä kanssa
tietysti, mutta luottamus kaikkiin aikuisiin on niin vahva.
Mutta kyllähän se ikäväkin sitten lopulta iski äitiin. Kolmantena
päivänä kolmisen tuntia ennen perheen saapumista en meinannut enää pysyä
housuissani. KOSKA he oikein tulevat?!
Bussipysäkillä jo melkein
itketti. Ja kun tulivat, en olisi pois päästänyt. Mun perhe. Rakas perhe
tuli mun luokseni Berliiniin. Tuntui niin tärkeältä.
Töideni kannalta matka oli melkeinpä täydellisen onnistunut.
Viikko oli tietynlainen kulmakivi urallani, suuri muutos ja haaste oman
mukavuusalueeni ulkopuolella, jonka suomalaisesta vähättelystä viis
veisaten voin sanoa, että minä rokkasin. Hyvä mä!
Ei tämä pelkästään positiivinen muutos ole töissä, ainahan kaikessa
on kaksi puolta. Työyhteisöni istuu nyt Berliinissä, on uudessa
työarjessa minulla paljon totuttelemista.
Perhettä ehdin matkan aikana nähdä vähemmän kuin oli tarkoitus ja
olisin halunnut. Töitä oli enemmän kuin olin valmistautunut ja viikon
ainoana vapaapäivänä tajusin, että orastava flunssa kaipasi akuuttia
lepoa.
Mutta oli ihanaa, että he olivat siellä. Ja saivat he sitten
erityisen paljon laatuaikaa kaksin kahlatessaan läpi Berliinin
nähtävyyksiä. Ja meillä oli aamupalat, illalliset ja tutut koko perheen
iltaköllöttelyt hotellin valkoisissa lakanoissa.
Niin, suuri kiitos taas tuonkin villin viikon läpivetämisestä kuuluu
miehelleni. On mulla joustavat kotijoukot. Niin joustavat, että tuovat
kodin mun luokse Berliiniin <3 p="">
Hiljaa
kurkistin vielä pientä tuhisijaa viiden jälkeen aamulla ennen
lentokentälle lähtöä. Ettei vaan heräisi, mutta nähtävä se pellavainen
pää vielä oli kuitenkin.
Eilen suukotin, lennätin ja halailin minkä jaksoin.
Nyt olen lentokentällä lähdössä työmatkalle Berliiniin. Uuteen
päivään heräävät lentokentät tuntuvat oudon kodikkailta. Vielä
kiireettömiltä. Juon kahvia ja katselen ihmisiä.
Pojat tulevat perässäni Berliiniin myöhemmin viikolla. Sitä ennen
edessä kolme vuorokautta yksin ja samalla pisin aika Arvosta erossa.
Ikävähän tässä tulee. Kaamea ikävä. On jo nyt!
Mutta edessä on kiireisiä päiviä. Jännittäviä. Ja edessä on pelkkää
omaa aikaa, myöhäisiä illallisia, viinilasillisia ja yksinäisiä öitä
hotellissa. Pieni pala entistä elämää on tarjolla hopeatarjottimella.
Kyllähän minä sen otan. Otan ja juoksen. Kiitti!
Fiilis siis: snif ja niin siistii!
"Otetaan sit joku videopuhelu kuitenkin illalla", sanoin miehelle lähtiessä. Miten kestän siihen saakka?
Sen tiedän, että lentomatkan Berliiniin aion pelata Candy Crushia. Ihan vaan pelata. Koko. Matkan. Ja nauttia joka hetkestä.
Edit: eka videopuhelu olikin jo pinnasänky-lentokone. Hyvä tulee!
Kävellemme Arvon kanssa päiväkotimatkalla useiden työmaiden ohi.
Päivittäin arkiseen höpöttelyyni kuuluu sanoa Arvolle, että "katsopa
työmiehet siellä sitä ja tätä". Jokin siinä kuitenkin mua tökkii.
Aamulehti sai aikaan kohun kertomalla pyrkivänsä kohti neutraalimpaa kielenkäyttöä.
Joillekin tämä ei kerrassaan sovi, koska muutosvastarinta ja koska
maailmassa on suurempiakin ongelmia.
Kuitenkin, vaikka joku asia ei
olisi itselle tärkeä, ei se tee siitä automaatisesti turhaa.
Kieli on ajattelumme väline ja lapsen kanssa sanojen voiman huomaa
erityisen hyvin. Sanavalinnoillamme on aivan valtavasti merkitystä. Ja
se korostuu erityisesti siinä, millä tavalla puhumme toisista ihmisistä.
"Onpa söpö, vaatteiden peruustella kai poika"
Yritän aina puhua Arvolle kavereista tyttöjen ja poikien sijaan.
Leikkipaikalla en esimerkiksi halua vetää johtopäätöksiä tuntemattomien
lapsien sukupuolista vaatteiden tai ulkoisten ominaisuuksien
perusteella, koska miksi pitäisi? Sehän on ihan sama. Kavereitahan
siellä kaikki ollaan.
Viimeksi viikonloppuna tuoretiskin myyjä kaupassa totesi minulle
"Onpa söpö, vaatteiden peruustella kai poika". Eipä siinä mitään. Meillä
on sisäinen tarve määritellä ihmisiä ja aivan joka kerta kun itse sanon
lapsia "kavereiksi", se vaatii minulta tietoisen valinnan. Koska
olenhan minäkin ajatuksissani jo määrittänyt lapsen sukupuolen. Juuri
näitä lokeroita yritän kuitenkin välttää muodostamassa oman lapseni
ajatuksiin.
Ja sitten tietysti se syy. Miksi teen näin? Miksi koen, että sillä on väliä?
Olemme kiusoitelleet tyttöä poikaystävästä.
Yksi tosielämän esimerkki lähipiiristäni. Ala-asteikäinen tyttö on
joutunut koulussa kiusatuksi, kun "seurustelee pojan kanssa". Samaan
aikaan poika valehtelee ystävilleen, että on menossa jonnekin muualle,
kun oikeasti menee tytön luokse. Koska siitä kiusataan, koska sitä
joutuu selittelemään, koska se ei ole hyväksyttyä. Koska sukupuoli on
eri.
Syyllisiä tähän olemme me aikuisetkin. Olemme kiusoitelleet tyttöä
poikaystävästä. Udelleet ja myhäilleet. Ja luonnollisesti meidän
kielenkäytöstämme ja asenteistamme lapset sen mallinsa
sukupuolirooleista ottavat. Ja malli on, että tyttö ja poika eivät voi
olla yhdessä muuten kuin romanttisessa mielessä. Vaikka eiväthän nämä lapset mitään seurustele. He ovat tyttö ja poika, joilla on samat mielenkiinnonkohteet ja siksi viihtyvät yhdessä.
Olen tehnyt samanlaista kiusoittelua itsekin Arvonkin kohdalla. Muistatteko tämän?
Ja Sloveniassa minusta oli niin herttaista, kun Arvo juoksi tyttöä
karkuun minun helmoihin! Oi, äiti on tärkein nainen hänen elämässään!
Jos Arvoa olisi jahdannut poika, olisiko tilanne värittynyt näin? No ei!
Ja ihan oikeasti. Lapsethan siinä leikkivät, eivät tyttö ja poika.
En vain osta valmiiksi pureskeltuna sitä, että "pojat on poikia".
Blogiani seuranneet tietävät, että Arvo pitää autoista. Autoleikkihän
nähdään perinteisesti hyvin poikamaisena juttuna. Onko se synnynnäistä
vai kannustammeko häntä enemmän autoleikkiin kuin muihin leikkeihin,
koska se on käytöstä, jota häneltä odotamme. Vahvistammeko vain valmiina
mielessämme ollutta mallia?
Arvo tykkää nimittäin myös kanniskella minun mustaa käsilaukkuani.
"Muumimamma", hän sanoo. Tämä leikki taas nähdään perinteisesti
tyttömäisenä ja jos Arvo olisi tyttö, odottaisin tällaista käytöstä ja
ihastelisin varmasti, "miten hieno tyttö, kun kannat käsilaukkua". Hän
puolestaan innostuisi varmasti siitä vielä enemmän huomiota saadessaan.
Nytkään käsilaukkuleikkiä ei meillä tietenkään tyrmätä, mutta
kannustetaanko siihen yhtä paljon kuin autoleikkiin?
Näitä asioita yritän siis aika ajoin miettiä ja tietoisesti omassa
käytöksessäni ottaa huomioon. En vain osta valmiiksi pureskeltuna sitä,
että "pojat on poikia". Ehkä voin muuttaa tapojani ja ehkä voin oppia
lapsestani jotain uutta, kun en katsele häntä vaaleansinisten lasien
läpi. Ehkä voin opettaa häntä katsomaan muita yhdenvertaisina kavereina
tyttöjen ja poikien sijaan. Tässä sanat ovat tärkeä väline.
Haluan yrittää korostaa hänelle, ettei sukupuolella ole väliä ja olemaan lokeroimatta ihmisiä.
Ymmärrän, ettemme asu kuplassa, enkä ala asiassa ojentamaan ihmisiä.
Enkä tätä itsekään osaa, sillä ne opitut roolimallit putkahtelevat
sieltä alitajunnasta koko ajan. Ja nyt kun kirjoitan tästä, niin
varmasti joku näsäviisastelee tulevaisuudessa, kun kirjoitan blogissani
pojista ja tytöistä. En olekaan niitä sanoja tässä kieltämässä ja käytän
niitä jatkossa itsekin edelleen. Haluan miettiä, mitä odotuksia ne
sisältävät ja missä tilanteissa ne ovat turhia.
Ja kun joskus (ehkä tahallisestikin) tämä asia ymmärretään väärin,
haluan painottaa, että minulla ei ole mitään tarvetta
poistaa/unohtaa/sivuuttaa lapseni sukupuolta. Hän on poika. Äidin rakas
pieni poika!
Näen asian näin: hän saa olla niin poika kuin haluaa, mutta
itse yritän tietoisesti olla tunkematta häntä siihen muottin. Tai
rajoittaa häntä sen perusteella. Haluan yrittää korostaa hänelle, ettei
sukupuolella ole väliä ja olemaan lokeroimatta ihmisiä. Eli muutan omaa
käyttäytymistäni, en lapsen.
Niin, entäs ne työmiehet sitten! Itse olen päättänyt kutsua heitä
mielummin rakentajiksi, remontoijiksi, korjaajiksi tms. Neutraalimpaan
kielenkäyttöön pyrkimisessä olenkin Aamulehden linjoilla.
Jotkut termit nyt vain ovat vanhanaikaisia ja voimme niitä yrittää
aktiivisesti muuttaa. Minulla esimerkiksi on useita naimattomia
naispuolisia ystäviä, joista yksikään ei ole vanhapiika!
Arvo on sanonut minua ja isäänsä molempia äidiksi koko elämänsä.
Myös päiväkodin hoitajat olivat jossain vaiheessa äitejä, joten se taisi olla hänelle yleissana huolehtivasta aikuisesta.
Sittemmin äiti vakiintui vain meidän vanhempien yhteiseksi nimitykseksi.
Mieheni on alusta asti halunnut olla nimenomaan iskä, eikä isä tai isi. Se on hänestä, ja minustakin, jotenkin luonnekkaampi.
Ja kyllä sitä iskää on Arvolle hoettu ja antaumuksella koko
vuosi! Tässä rytäkässä on unohtunut se ennen lapsen saamista kiven
kovaan lupaamani "minä en ainakaan koskaan sano miestäni isäksi vaan
kutsun häntä nimellä". Voi kuinka tuomitsinkaan ne naurettavat äidit,
jotka kutsuivat miehiään iseiksi! Ha. Ha ha ha.
Edelleen kyllä puhuttelemme toisiamme etunimillä, mutta Arvon ollessa
osallisena tilanteeseen puhun ihan sutjakasti iskästä. Eikä tee ees
pahaa!
Kävikin siis niin, että äiti oppi sanomaan iskä ennen lastaan.
Mutta olemme siis yrittäneet opettaa iskää Arvolle jo pitkään. Vaikka
välillä mieheni on kyllä todennut ihan käteväksi, ettei Arvo ole
osannut huudella iskää. Esimerkiksi öisin.
Valehtelematta lähes päivittäin meillä on käyty tällaisia keskuteluja, joissa iskää on yritetty opettaa:
Minä: Äiti Arvo: Äiti Minä: Mummu Arvo: Mummu Minä: Ukki Arvo: Ukki Minä: Mamma Arvo: Mamma Minä: Iskä Arvo: Äiti
Oli jo hetkiä, kun mieheni mietti luovuttamista ja isin ottamista
käyttöön. Jos se olisi helpompi oppia. Isi ei kuitenkaan millään sopinut
kummankaan meidän vanhempien suuhun. Pysyimmme iskässä.
Ja se kannatti!
Läpimurto on nimittäin vihdoin tapahtunut ja iskä eli "ikkä" on vihdoin saapunut huusholliimme! Jipii!
Luulen, että autorakkaalle taaperolle selvin yhteys on syntynyt juuri
autoilusta. Voi taivas, kuinka monta kertaa olen takapenkillä hokenut,
että iskä ajaa autoa.
Ja nyt "ikkä ajaa auto".
Mies on tästä tietysti innoissaan ja alkanut ihan höveliksi. "Ikkä
auta" -sanaparilla Arvo saa tahtonsa läpi aika monessa asiassa.
Esimerkiksi kun kenkiä ei vaan yksinkertaisesti huvita itse riisua. Eli
joka ikinen kerta sisälle tullessamme!
Niitä ekoja öisiä "ikkää"-huutoja edelleen odotamme :)
Kasvissyönti on melko kätevä laji mitä ruokahävikkiin tulee. Kaikki kasvikset nimittäin sopivat sikin sokin melkeinpä joka ruokaan.
Lämpimiin ruokiin sopivat myös vähän nuhjaantuneet kasvikset. Kasviksista on myös helppo leikata pois pilalle menneet osat.
Esimerkiksi kasvislasagneen voi upottaa mitä tahansa kasviksia.
Sosekeittoon myös. Uunikasviksiksi sopivat mitkä tahansa ja gratiiniin,
pastaan, wokkiin, kiusauksiin, munakkaaseen... ainut, mitä minä en
kuumana syö, on kurkku! Jotkut toki sitäkin. Ja niin, avokadoa!
Einessyyllisyyttä voi lieventää lisäämällä niihinkin kasviksia.
Otetaan vaikka porkkana! Sitä voi raastaa kastikkeisiin, siivuttaa
juustohöylällä wokkeihin, sopeuttaa sosekeittoon, illalla dippaamme
porkkanatikkuja jugudippiin ja sit tietty se on maailman helpoin
salaatti tuoreraasteena. Ja kerran vuodessa (!!) kun leivon sämpylöitä,
eksyy niihinkin porkkanaraastetta.
Aijka harvoin meillä syödään jotain, mihin kasviksia ei olisi jo
valmiiksi lisätty. Tämä ajatus sopii toki myös liharuokiin, miksi syödä
pelkkää jauhelihakastiketta kun mukaan voi heittää vaikka sitä
porkkanaraastetta, vihreitä papuja pakkasesta, paprikaa tai vaikka
parsakaalia pienennettynä.
Jos ruoasta jää "vähän", se yleensä on Arvolle sopiva annos pakastettavaksi.
Perunoita meillä syödään suht harvoin, mutta kun syödään, keitetään
aina tuplasatsi ja seuraavana päivänä tehdään ylijääneistä pyttipannua
tofun kanssa. Avaamaton tofupaketti säilyy jääkaapissa useamman viikon,
jotkut pakastavatkin ja vain tykkäväät, että koostumus paranee, mutta
minusta se kärsii. Eli meillä ei tofua pakastimesta löydy.
Kasvissyöjällä on myös yleensä kuivakaapissa saatavilla useanlaisia
proteiinilähteitä, jotka säilyvät todella pitkiä aikoja. Minulla on
siellä aina soijarouhetta, erilaisia linssejä, kikherneitä ja papuja
sekä valmiissa kastikkeissa että ilman.
Kuivakaapista löytyy usein myös esimerkiksi hernekeittoa, johon
upotetaan tofua ja juustokannikat raasteena. Mausteena mulle sipulia ja
miehelle sinappia. Sitten siellä on joitain muitakin arjen pelastajia,
kuten Italianpata-pussi, johon lisään soijarouheen lisäksi
einessyyllisyyttäni lieventämään myös kasviksia. Porkkanaraaste sopii
siihenkin (vähentää suolaisuutta myös), pakasteherneet tai -maissit...
Ihan oikeasti mitä tahansa löytyy!
Sama muuten pätee lapsen purkkiruokiin! Lisää kasviksia. Lievennä
syyllisyyttä. Ja ei se ainakaan sitä ruokaa huononna. Kaikki voittaa!
Tasaisin väliajoin meillä vietetään pakastimen ja kuiva-ainekaapin tyhjennysviikkoja!
Kun kekara tuli kuvioihin, olen oppinut paremmin myös pakastamaan
ruokia. Jos ruoasta jää "vähän", se yleensä on Arvolle sopiva annos
pakastettavaksi. Useita ruokia teen myös tahallaan liikaa ja pakastan
osan.
Sitten meillä on tasaisin väliajoin pakastimen ja/tai
kuiva-ainekaapin tyhjennysviikkoja. Äitini on aina sanonut, että olen
nuoresta asti ollut hyvä keksimään ruokaa tyhjänä ammottavasta
jääkaapista. Tuo taito on säilynyt aikuisuuteen asti, joskin nykyään
osaan pitää varalla aineita, joihin aina turvautua hädän tullen.
Mutta kyllä meillä aina vaan tosiaan jotain ruokaa syödään, vaikka "eiks meil oo mitään ruokaa"!
Kuvassa einespullia, mutta myös kasviksia (vaikkei suoraan
ruokaan integroituna). Annos on myös "vahinkovegaaninen", jota tuppaa
meidän taloudessa yhä useammin käymään :D
Välillä mietimme miehen kanssa, mitä Arvo tällä hetkellä maailmasta
ymmärtää. Välillä yllättyy, että oho, se tajuaa tuonkin, mutta välillä
taas toteamme, että ei hän vielä käsitä joidenkin asioiden välistä
yhteyttä.
Juuri viikonloppuna matkustimme lentokoneella siskoni perheen luo
Ouluun. Arvo on tosi kiinnostunut lentokoneista ja aina reagoi
nähdessään niitä taivaalla. Vaikka olemme useasti lentäneet, ei hän
nytkään tuntunut yhdistävän koneessa oloa taivaalla nähtävään
lentokoneeseen. Ei hän oikein ole koko lentämisestä moksiskaan. Ei
vaikuttunut, eikä ahdistunut.
Ja tämä siis vain esimerkkinä, en tarkoita, että vielä pitäisikään yhdistää!
Kuten jo Facebookissa kerroinkin jossain vaiheessa, on Arvo alkanut
sanoa "Inanaa" eli ihanaa. Ja aivan spontaanisti eli hän yhdistää sanan
miellyttäviin kokemuksiin. Toki hän sanoo pyydettäessä myös "äiti on
inanaa"... Jota ihan vaan joskus tulee kysyttyä!!
Muistan myös omasta lapsuudesta muutamia hauskoja asioita, joita en voinut ymmärtää. Tämä siis toki vähän isompana kuin Arvo.
En tajunnut...
Miten voi olla maailmanmestari, vaikkei tee maailmanennätystä? Miten voi voittaa Olympialaiset, vaikkei ole maailmanmestari?
Miten voi voittaa presidentinvaalit, jos ei saa 100 % äänistä? Olin
muuten Raimo Ilaskiven kannattaja, koska minulla oli hieno
Raimo-rintamerkki ja minusta hän oli sympaattisen näköinen.
Risteilyalus oli totaalisen mystinen konsepti minulle. Miten veneen
sisässä voi olla kauppoja, ravintoloita ja hotellihuoneita? En voinut
käsittää!
Miten maanosien sisällä voi olla eri maita? Miksei kaikkien maiden kieliä vaan vaihdeta englantiin?
Myönnettäköön, en "uskonut" lapsena evoluutioteoriaan. Itse asiassa
ihan samasta syystä, jonka eräs nykyinen presidenttiehdokas on nostanut
julkisuuteen. "Miksi maailmassa ei ole juuri tällä hetkellä
puoliapinoita kehittymässä ihmisiksi?" Jos asia mietityttää, niin
kannattaa tutustua siihen evoluutioteoriaan!
Perheeni ei ole järin uskonnollinen, mutta siitä asti kun olen
raamatun kertomuksia kuullut/lukenut, olen niitä myös kyseenalaistanut.
Joskus yritin hyvin uskovaisen mummoni kanssa keskustella näistä minulle
epäselvistä kohdista (muun muassa Jeesuksen ylösnousemus), mutta sain
vastaukseksi vain "kaikkea ei tarvitse ymmärtää, tarvitsee vain uskoa."
Ei mennyt läpi ja 18-vuotiaana marssin maistraattiin eroamaan kirkosta.
Eli evoluution kannalle käännyin kuitenkin.
