Taaperon tahtoikä - "Ei halua, okeiii!"

Tahtova taapero. Tomera kaksvee. Joskus tuntuu vähän vaan jästipäältä (mies sanoisi tähän, että mistä lie perinyt?!). Vai joko hänellä on teiniangstia?

Meille vanhemmille kovin tutuksi viime kuukausina tullut "ei halua" on muuttunut nykyään muotoon "ei halua okei". Se kuulostaa niin hassulta tullessaan Arvon mutrusuusta ja toisteltuna monta kertaa peräkkäin, että minun on vaikea välillä pitää naamani peruslukemilla. Ihan kuin taapero sanoisi "mutsi hei, et sä nyt tajuu, että mä en todellakaan halua, okei?".

Emme tiedä, mitä hän kuvittelee sen tarkoittavan, ehkä se vaan lisää vastustuksen ponnekkuutta. Mutta tiedämme, mistä se on lähtöisin.
No vanhemmiltapa tietenkin...

- Ei halua.
- Okei, sinä et halua, mutta...

Teiniangstin puolesta puhuu myös se, että hän on oppinut ryntäämään omaan huoneeseensa ja paiskaamaan oven kiinni perässään. Huh, se alko aikaisin!

Lapseni nimessä on pala itsenäisen Suomen historiaa

Ukkini seinällä on mittaamattoman arvokas taulu. Kehyksissä on presidentti Mannerheimin allekirjoittama kirje, joka on osoitettu "Suomelle kalleimman uhrin antaneille perheille".

Taulu kertoo yksiselitteisesti ukkini veljen eli isosetäni traagisen kohtalon. Hän kaatui jatkosodassa vuonna 1942 ollessaan vain parikymppinen.

Isosedän nimi oli Arvo.

Sinä kesänä kun olin raskaana vierailimme mieheni kanssa ukkini luona. Kotiinpäin ajellessamme mieheni otti taulun puheeksi. Hän sanoi pitävänsä Arvo-nimestä ja ehdotti sitä nimeksi siinä vaiheessa jo pojaksi todetulle tulevalle lapsellemme.

Minä en ihan heti lämmennyt nimelle. Minulla oli yksi aiempi suosikki, josta halusin pitää kiinni. Nimeä kuitenkin makusteltiin, siitä puhuttiin ja Arvon syntyessä oli se jo ehtinyt kasvaa meihin kiinni.

Toista nimeä pyöriteltiin myös jonkin aikaa. Lopulta toisen nimensä Arvo sai mieheni äidinisältä, veteraani hänkin.

Minusta valitsimme aivan upean nimen Arvolle. Se on merkityksellinen, sanana kaunis ja tärkeä ja myös perinteinen suomalainen nimi. Koko nimi on sekä kunnianosoitus aiemmille sukupolville että siinä on mukana palaset molempien meidän sukujen sekä koko Suomen historiaa.

Ja toisaalta nimi on ihan täysin Arvon oma ja hänelle sopiva. En osaisi kuvitellakaan hänelle muuta nimeä.

Isosetäni Arvo oli kuulemma vitsikäs tyyppi. Iloinen luonne. Luokalle hän jäi kerran, koska ei meinannut oppia tavaamaan. Isompana hän oli töissä kaivoksella ja lempikin ehti leimahtaa ennen sotaa, jossa hänen elämänsä kuitenkin päättyi ennen aikojaan.

Isosetä Arvon pikkuveli eli minun ukkini ja isosisko eli 99-vuotias isotätini ovat vielä elossa. Toinen sisar, toinen isotätini, kuoli vasta viime kesänä. On hyvin mahdollista, että isosetäkin vielä eläisi, niin ovat pitkäikäisiä sisaruksetkin.

Kiitos! Emme unohda.

Ja paljon onnea 100-vuotias Suomi!

Tehtiin Arvon kaa #korttiveteraanille Hän piirsi kalan, minä kirjoitin kiitos. #kiitos #suomi100 #itsenäisyyspäivä Vielä ehdit sinäkin! .... There is a campaign in Finland that you can write a postcard to the veterans. Arvo draw a fish, I wrote thank you.

Henkilön Henna (@hennan1k) jakama julkaisu Marras 9, 2017 kello 4.05 PST

Iltasatuja kapinallisille tytöille (JA pojille!!)

Olen aivan fiiliksissä Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjasta, joka tarjoaa kerrassaan hyvää, kiinnostavaa, kaunista ja inspiroivaa luettavaa lapsiperheisiin.

Meillä on luettu tätä kirjaa iltaisin sängyllä köllötellen koko porukka. Kapinallinen äiti lukee ääneen kapinalliselle pojalleen ja kapinalliselle miehelleen. Tokihan kirjan tekstit ovat vielä liian monimutkaisia Arvolle, mutta tarinat ovat sopivan lyhyitä pienellekin ja Arvo selvästi pitää joka aukeamalta löytyvän suuren kuvan katselusta.

Miehen kanssa olemme tekstejä luettaessa myhäilleet useaan otteeseen "enpä tiennyt tuotakaan tuosta naisesta"... Kirjassa siis kerrotaan sadan oikean naisen oikeat tarinat satumuodossa. Mukana on muun muassa taiteilijoita, urheilijoita, poliitikoita, aktivisteja ja yksittäisiä selviytymistarinoita.

Tarinat ovat tosiaan melko lyhyitä ja ytimekäitä, mutta naisten intohimo, rohkeus, päättäväisyys ja voima tulevat hyvin tekstistä esiin.

Kritiikkiä antaisin kuitenkin kirjan nimestä, jonka idean ymmärrän, mutta joka rajaa lukijakuntaa aivan turhaan sukupuolen perusteella.

Näin nimettynä kirja ei varmaankaan löydä kovin monen pienen pojan pukinkonttiin, jonne se ehdottomasti ansaitsisi päätyä. Itsekin ostin ensimmäisen kirjan siskontytöilleni ja ajattelin lukea sen kuitenkin ennen pakettiin laittamista itse ensin (joo, noloo lukea lahjaksi annettava kirja!).

Ja tämä siis vain koska "ei meillä asu minun lisäkseni kapinallisia tyttöjä"... Kirjan nimi rajasi päässäni heti pois sen, että luonnollisestihan kirja on täysin sopivaa luettavaa myös pojille. Ja aivan yhtä tärkeää!

Vasta tosiaan luettuani kirjaa ja perheen miesten kiinnostuksen huomatessani, päätinkin jättää luettavan kappaleen meille kotiin. Sittemmin olen ostanut kirjan syntymäpäivälahjaksi tyttöperheeseen sekä parille tytölle joululahjaksi. Niin, tytöille... Tähän toki vaikuttaa sekin, että lähipiirin lapsista 90% on tyttöjä! Mutta silti!

Tekee nimittäin meille aivan kaikille hyvää lukea kertomuksia vahvoista naisista.

Arvon eka runo

"Junarata,
Lunta sataa,
Auto ajaa."

Arvo 2-vee, 4.12.2017

100-vuotias täti ja kadonnut joulutorttu - erään lauantain tarina

KLO 8:20 

- Haluu poiii, haluu poii, kuuluu naapurihuoneen pinnasängystä. Katsahdan kelloa. Whaat, noin paljon?! Ihanaa, että nukuttiin näin pitkään. Arvokin vetäisi 12 tunnin unet. Jes.

Haen pöpperöisen pinnasängystä ja menemme hetkeksi sohvalle vierekkäin katsomaan Kakkosen piirrettyjä.

- Peitto päälle, äiti kaa. Pienelle on tärkeitä tietyt pienet asiat, kuten tämä että sohvalla ollessa ollaan peiton alla.

Hetken päästä nousen peiton alta ja menen keittiöön tekemään aamupalaa. Vanhemmille paistettuja munia ja salaattia. Lapselle muna, salaattia ja leipää juustolla. Iskäkin heräilee pikkuhiljaa ja laittaa kahvin tulemaan ja vie Arvon aamupesulle.

Aamupalapöydässä jutellaan siitä, että tänään pitää mennä pulkkamäkeen, koska huomenna ei ole enää lunta. Heti nyt aamulla. Ehdin jo stressata ajankulua, kun iskä muistuttaa että ei tässä oo mihinkään kiire. Ei niin.

KLO 10:15 

Vihdoin päästään ulos koko porukka pienten vaatteiden pukemiseen liittyvien kahnauksien jälkeen. Iskä ja Arvo menevät suoraan lähipuiston pieneen pulkkamäkeen ja laskevat kerran, jonka jälkeen Arvo ilmoittaa, ettei halua uudelleen. Viime talvenakaan Arvo ei tykännyt pulkkamäestä, silloin ajattelimme syyksi ikää, mutta ehkäpä hän ei ole pulkkamäkityyppiä.

Kiertelemme sitten puistossa muuten vaan ja mennessämme ohi yhdestä retkipaikasta, Arvo toteaa "haluu jäskii". Siinä samalla paikalla tosiaan söimme viime kesänä kerran jätskit. Ihmettelemme miehen kanssa, että miten hän sen voi vielä muistaa. Mies päättelee, että kun saa niin harvoin herkkuja niin kai ne sitten muistaa. Heh.

Arvo kiipeilee vielä isojen lasten kiipeilytelineessä ennen kotiinlähtöä. Ensi kertaa hän malttaa noudattaa ohjeita ja pitää kiinni kaiteista päästen ihan itse vaikeistakin kohdista eteenpäin. Äiti ja isä toki molemmin puolin koppausvalmiuksissa.

KLO 11:30

Kotona Arvo syö välipalaksi banaania, mandariinia ja hapankorpun. Jälkimmäinen ei oikein maistu. Joskus viikonloppuisin ruokarytmi heittää häränpyllyä, eipä kai sillä väliä missä järjestyksessä sitä ateriansa nauttii.

Mies laittaa Arvon parvekkeelle päikkäreille ja minä "leivon" parit perinteiset joulukarkit sunnuntain ekaa joulunviettoa varten. Miehen perheen joulua on totuttu viettämään itsenäisyyspäivän tienoilla, mikä on oikein kiva perinne, sillä jouluna on monta viettopaikkaa muutenkin.

Paketoin myös muutamat joululahjat ja järjestän pahvilaatikkoon päiväkodin varankeruuprojektin sukkamyyntikamat. Ne pitää lähettää maanantaina, että saadaan sukatkin pukinkontteihin.

Arvo heräilee puolisentoista tuntia myöhemmin ja syömme kaikki lounasta. Tavakseni on tullut perjantaisin paahtaa uunissa iso kasa juureksia ja vihanneksia, joita sitten syödään eri tavoin koko viikonloppu. Lounaalla on tällä kertaa perunaa, maa-artisokkaa, ruusukaalia ja Rekosta ostettua savukalaa.

KLO 15:00

Mies heittää minut ja Arvon käymään isotätini luona. Hän on itse menossa illaksi Haloo Helsingin keikalle ja käy vähän asioilla ennen sitä.

Isotäti ottaa meidät vastaan kotonaan vähän väsyneenä. Hän täyttää ensi keväänä 100 vuotta eli ikääkin jo on. Olihan hän jo äitinsä vatsassa Suomen itsenäistyessä.

Aika pian saapumisemme jälkeen hän kuitenkin piristyy ja innostuu peräti päristelemään Arvon poskia heidän istuessa vierekkäin. "Haluu lisää", kiljahteli taapero onnessaan ja isotätipä päristi.

Täti muistaa aina ihmetellä sitä, että Arvo ei ole koskaan vierastanut häntä. Puhumme myös tädin viimevuotisesta sairaalareissusta. Hän kertoo, että luuli jo kuolleensa kunnes herättyään näkikin minut edessään. Muistan sen käynnin, itse lähdin silloin sairaalasta siinä uskossa, että olin juuri hyvästellyt hänet.

Mutta siinä täti, jota itse kutsun kuolemattomaksi, edelleen on. Ja nauraa sydämensä kyllyydestä Arvon hassutellessa taskulampulla.

- Kyllä minä niin virkistyin kun kävitte, isotäti kiittelee. Tullaan ennen joulua vielä käymään, lupaan ja halaamme Arvon kanssa molemmat tätiä useampaan kertaan.

Lähdettyämme isotädiltä suuntaamme hänen lähikauppaansa. Kävelemme yhden portaikon ohi. "Haluu jäskii", Arvo ilmoittaa taas. Muistan, että samoilla portailla istuimme viime kesänä ja söimme jätskit Arvon serkkujen kanssa. What? Jäbä muistaa kaikki elämänsä jätskit.

Hellyn ja lupaan, että ostetaan joulutortut kaupasta. Niitäkin Arvo on pyydellyt jo monena iltana, kun näki videopuhelussa serkkujen tekevän torttuja omassa kotonaan.

Kaupan pakkasesta nappaan mukaan "kanantyyppisiä" kasvissuikaleita, mietin tekeväni niistä kastiketta uunijuuresten kylkeen. Ja tietysti ne tortut. Sitten hyppäämme metroon kotimatkalle.
Jokaisella asemalla Arvo olisi jo valmis jäämään pois. Ei ole vielä meidän asema, toistan jokaisen kohdalla.

Kotimetroaseman uloskäynnillä on poliiseja. He ovat juuri menossa autoonsa. Arvo toteaa kärrystä, että "piipaa-auto" ja toinen poliiseista kääntyy moikkaamaan meitä. Jäämme vähän matkan päähän ihmettelemään lähtevää poliisiautoa ja oi onnea, kun auto käynnistää meidän kohdallamme hetkeksi vilkkuvalot. "UUUUUUU", toteaa taapero mielissään. Äidillekin tulee hyvä mieli poliisien eleestä.

KLO 17:00 

Kotiin päästyämme Arvo riisuu vaatteitaan ja minua ei oikein enää huvittaisikaan alkaa kokkaamaan. Ei huvita, en jaksa. Keittiökin on sotkuinen. Ja väsyttää. Ja kellokin sen verran, että ruokaa pitäisi lapselle olla niin kuin nyt heti.

- Minä en saa käsiä tättä, Arvo sanoo ja turhautuu heti, kun puku ei kerralla lähde päältä. Itse kiinnitän huomiota viisisanaiseen lauseeseen, ei niitä vielä liiaksi ole kuulunut.

Päätän tunkea kasvissuikaleet pakkaseen ja otan Arvolle kaapista porkkanaisen kasvispastapurkin.
Hänen syödessä sitä hyvällä ruokahalulla siivoan keittiötä. Sitten syömme yhdessä tortut.

- Mihin äidin toottu katosi? ihmettelee Arvo noin puoli minuuttia torttujen syömisen aloittamisen jälkeen. Sitä sitten päivitellään hetki, kun äiti on tosiaan niin nopeasti syönyt sen ja Arvo vasta nuoleskelee omastaan luumuhilloja keskeltä.

KLO 18:00 

Illalla katsotaan yksi Kaapo-jakso. Luen Arvolle hetken kirjaa, kunnes minulta menee hermo uuteen leikkiin, jossa Arvo vehkaa edestakaisin ja hokee "Ei halua kuunnella, haluaa kuunnella, ei halua kuunnella."

- Laina-täti ajaa ekka-autoo, toistelee Arvo moneen kertaan illan aikana. Sekin on periaatteessa viisisanainen lause. Ehkä. Melkein.

Viikkaan Arvon huoneessa jo useamman päivän pyykkitelineillä levänneet pyykit pois. Tällä välin Arvo tarjoilee minulle leikkikeittiöstään perunaa ja kahvia. Herkullista!

Pyykit hoidettuani lähden mukaan keittiöleikkiin. Lopulta Arvo ripottelee leikkisuolaa ja -pippuria rekan lavalle ja minä siivoan keittiötavaroita järjestykseen. Ihmeen tyydyttävää, vaikka järjestys säilyykin kaikki kaksi minuuttia.

- Otatko iltapalaksi puuroa vai jugurttia? kysyn hieman vaille seitsemän.
- Puuoo!!

Teen 5-viljan puuron Arvolle mikrossa ja lisään joukkoon pakkasesta marjoja. Se ei sitten oikein maistukaan ja homma menee leikiksi. Joudun hengittelemään hetken ja vilkaisen kelloa. Puolisen tuntia, sitten nukkumaan.

Pesen puurot Arvosta ja hän tulee mukanani keittiöön katsomaan kun paketoin joulukarkkeja. Sitten hassuttelemme vielä hetken sohvalla.

- Minä rakastan sinua. Rakastaako Arvo äitiä?
- Akastaa!

Arvo haluaa ottaa syntymäpäiviltään jääneen helium-ilmapallon mukaan iltapesulle. Usein siellä on mukana joku lelu, tänään laaduntarkkailijana toimii vuorollaan sitten ilmapallo.

Pesemme hampaat ja tiirailen vielä näkyykö uusia poskihampaita. Yksi tuli pari viikkoa sitten, selvisimme siitä kahden yön valvomisilla. Uusia ei näy.

Iltasatu luetaan Richard Scarryn kultaisesta kirjastosta. Se kertoo possun syntymäpäiväjuhlista. Suukkojen ja halien saattelemana lasken Arvon pinnasänkyyn. Unia!

KLO 20:05 

Istun sohvalle ja alan kirjoittaa tätä blogitekstiä. Muutaman kerran Arvo vielä huutelee sängystään "mitäää, mitää, mitää", joihin huikkailen takaisin hyvän yön toivotuksia. Sitten hänen huoneensa hiljenee.

Minä kirjoitan vielä aika kauan tätä tekstiä (näittekö minkä pituinen tää on?) ja pelaan hetken viime viikolla meille saapunutta Xboxia.

KLO 23:20

Nyt unille! Edit sängystä: pesin hampaat Arvon hammastahnalla, vähän väsyttää vissiin.

Joulukalenteri taaperolle

Vaikka käynnissä on jo Arvon elämän kolmas joulukuu, on hänellä nyt vasta ensimmäinen oikea joulukalenteri. Hänen syntymäänsä odotellessa mieheni osti mulla kaksi suklaajoulukalenteria, toisen joulukuulle ja toisen Arvon laskettuun aikaan mennessä syötäväksi. Ne luonnollisesti menivät allekirjoittaneet napaan.

Viime jouluna meillä oli koko perheen yhteinen partiolaisten kalenteri, josta Arvo ei toki ymmärtänyt tuon pöläystä.

No, mutta tänä vuonna sitten! Eräs ihana äitikaveri vinkkasi ja hankkikin Arvolle Lidlistä junajoulukalenterin. Ne kun loppuivat ilmeisesti nopeasti, joten hän varmisti meille oman kappaleen. Jokaisesta luukusta tulee siis jonkunlainen juna-asia, ei mitään syötävää.

Mietimme miehen kanssa, mikä on paras aika päivästä avata joulukalenteri. Aamu ei ole kiva, koska sitten pitää heti lähteä päiväkotiin ja jättää uusi lelu kotiin. Päädyimmekin sitten siihen, että avataan luukku aina päivällisen jälkeen.

Ja niin tehtiin eilen ihka ensimmäistä kertaa juhlallisin menoin. Lisää, huusi lapsi ja vaati kaikkien luukkujen avausta. Noo, ehkä parin päivän päästä hän ymmärtää, mikä on joulukalenterin juju. Yksi. Luukku. Kerrallaan. Jouluun. Asti.

Viime lauantaina Arvo oli isänsä kanssa Paloasemapäivässä ja sai sieltä myös paperisen joulukalenterin. Tämä kalenteri valjastettiin pottapalkinto käyttöön. Meillä on ollut pottatarrat käytössä jo viime kesästä, mutta nyt pottailussa on tullut yhtäkkinen kieltäytymisvaihe taas eli tarvitaan jytymmät palkinnot :)

Lapsen huumori - Arvon ekat vitsit

Mietin kaikenlaisia joulukalenteri-ideoita koko marraskuun. Mitä kaikkea voisi toteuttaa, kun parina viime vuonna on teemana ollut hyvän tekeminen... No, tänä syksynä olen ollut flunssainen lähes koko ajan ja moni asia on jäänyt pitäisi, pitäisi -tasolle. Blogikin osin. Ja varsinkin nyt tämä alkava joulukalenteri.

Päätinkin nyt käyttää joulukalenteria ihan vaan omana apunani ja yrittää sen avulla aktivoitua kirjoittamisessa. Tämän seurauksena syntyikin siis melko tylsähkö joulukalenteri! Joulukalenteri sisältää siis kirjoituksia perhe-arjesta Henna mutsiblogi -tyyliin. Eli käytännössä ihan sitä samaa, mitä täällä muutenkin on, mutta joka päivä... ahahhah, alkaa ihan naurattaa itseäkin tämä idea.

Kuulostaako aika ankealta? No tällä mennään ja yritän parhaani, että jaksatte lukea. Ja hei, jos ette, niin tervetuloa takaisin tammikuussa. Tai ei koskaan?!

Tarkoitus on kirjoittaa tätä joulukalenteria siis ihan päivittäin, enki itsekään vielä tiedä mitä kalenterin luukuista tulee avautumaan. Luvassa voi olla heviäkin shittiä päiväkodin varainkeruun tuloksesta, pottahommista tai äidin pikkujoulusekoiluista. Ehkä kannattaa sittenkin jäädä seuraamaan!
Ja niin, esittelyn jälkeen luukkuun yks - aihe sopivasti vitsit!

Arvo kertoi eilen elämänsä ekat vitsit.
"Possu tuli kotiin." Naurua päälle. Epäselvää kumpaan vanhempaan hän viittasi, jos ollenkaan.

Sitten myöhemmin toinen vitsi.

"Äiti pottimiee." Äiti postimies, oletin. Taas naurua päälle. Epäselvää onko äiti postimies tai viittasiko Arvo viattomasti johonkin muuhun...

Illalla ei enää naurattanut.

"Haluaa iltapalaa toottuu." Joulutortut ovat kovasti olleet viime aikoina mielen päällä. Ilmoitin, ettei niitä ole ja sekös harmitti.
"Haluu iltapalaa kakkuu." Ei oo sitäkään. Suuri suru siitäkin.
"Haluu iltapalaa paanukakkuu." No nyt osui oikeaan. Pannukakkuiltapalaa siis!