Hiljaa
kurkistin vielä pientä tuhisijaa viiden jälkeen aamulla ennen
lentokentälle lähtöä. Ettei vaan heräisi, mutta nähtävä se pellavainen
pää vielä oli kuitenkin.
Eilen suukotin, lennätin ja halailin minkä jaksoin.
Nyt olen lentokentällä lähdössä työmatkalle Berliiniin. Uuteen
päivään heräävät lentokentät tuntuvat oudon kodikkailta. Vielä
kiireettömiltä. Juon kahvia ja katselen ihmisiä.
Pojat tulevat perässäni Berliiniin myöhemmin viikolla. Sitä ennen
edessä kolme vuorokautta yksin ja samalla pisin aika Arvosta erossa.
Ikävähän tässä tulee. Kaamea ikävä. On jo nyt!
Mutta edessä on kiireisiä päiviä. Jännittäviä. Ja edessä on pelkkää
omaa aikaa, myöhäisiä illallisia, viinilasillisia ja yksinäisiä öitä
hotellissa. Pieni pala entistä elämää on tarjolla hopeatarjottimella.
Kyllähän minä sen otan. Otan ja juoksen. Kiitti!
Fiilis siis: snif ja niin siistii!
"Otetaan sit joku videopuhelu kuitenkin illalla", sanoin miehelle lähtiessä. Miten kestän siihen saakka?
Sen tiedän, että lentomatkan Berliiniin aion pelata Candy Crushia. Ihan vaan pelata. Koko. Matkan. Ja nauttia joka hetkestä.
Edit: eka videopuhelu olikin jo pinnasänky-lentokone. Hyvä tulee!
Kävellemme Arvon kanssa päiväkotimatkalla useiden työmaiden ohi.
Päivittäin arkiseen höpöttelyyni kuuluu sanoa Arvolle, että "katsopa
työmiehet siellä sitä ja tätä". Jokin siinä kuitenkin mua tökkii.
Aamulehti sai aikaan kohun kertomalla pyrkivänsä kohti neutraalimpaa kielenkäyttöä.
Joillekin tämä ei kerrassaan sovi, koska muutosvastarinta ja koska
maailmassa on suurempiakin ongelmia.
Kuitenkin, vaikka joku asia ei
olisi itselle tärkeä, ei se tee siitä automaatisesti turhaa.
Kieli on ajattelumme väline ja lapsen kanssa sanojen voiman huomaa
erityisen hyvin. Sanavalinnoillamme on aivan valtavasti merkitystä. Ja
se korostuu erityisesti siinä, millä tavalla puhumme toisista ihmisistä.
"Onpa söpö, vaatteiden peruustella kai poika"
Yritän aina puhua Arvolle kavereista tyttöjen ja poikien sijaan.
Leikkipaikalla en esimerkiksi halua vetää johtopäätöksiä tuntemattomien
lapsien sukupuolista vaatteiden tai ulkoisten ominaisuuksien
perusteella, koska miksi pitäisi? Sehän on ihan sama. Kavereitahan
siellä kaikki ollaan.
Viimeksi viikonloppuna tuoretiskin myyjä kaupassa totesi minulle
"Onpa söpö, vaatteiden peruustella kai poika". Eipä siinä mitään. Meillä
on sisäinen tarve määritellä ihmisiä ja aivan joka kerta kun itse sanon
lapsia "kavereiksi", se vaatii minulta tietoisen valinnan. Koska
olenhan minäkin ajatuksissani jo määrittänyt lapsen sukupuolen. Juuri
näitä lokeroita yritän kuitenkin välttää muodostamassa oman lapseni
ajatuksiin.
Ja sitten tietysti se syy. Miksi teen näin? Miksi koen, että sillä on väliä?
Olemme kiusoitelleet tyttöä poikaystävästä.
Yksi tosielämän esimerkki lähipiiristäni. Ala-asteikäinen tyttö on
joutunut koulussa kiusatuksi, kun "seurustelee pojan kanssa". Samaan
aikaan poika valehtelee ystävilleen, että on menossa jonnekin muualle,
kun oikeasti menee tytön luokse. Koska siitä kiusataan, koska sitä
joutuu selittelemään, koska se ei ole hyväksyttyä. Koska sukupuoli on
eri.
Syyllisiä tähän olemme me aikuisetkin. Olemme kiusoitelleet tyttöä
poikaystävästä. Udelleet ja myhäilleet. Ja luonnollisesti meidän
kielenkäytöstämme ja asenteistamme lapset sen mallinsa
sukupuolirooleista ottavat. Ja malli on, että tyttö ja poika eivät voi
olla yhdessä muuten kuin romanttisessa mielessä. Vaikka eiväthän nämä lapset mitään seurustele. He ovat tyttö ja poika, joilla on samat mielenkiinnonkohteet ja siksi viihtyvät yhdessä.
Olen tehnyt samanlaista kiusoittelua itsekin Arvonkin kohdalla. Muistatteko tämän?
Ja Sloveniassa minusta oli niin herttaista, kun Arvo juoksi tyttöä
karkuun minun helmoihin! Oi, äiti on tärkein nainen hänen elämässään!
Jos Arvoa olisi jahdannut poika, olisiko tilanne värittynyt näin? No ei!
Ja ihan oikeasti. Lapsethan siinä leikkivät, eivät tyttö ja poika.
En vain osta valmiiksi pureskeltuna sitä, että "pojat on poikia".
Blogiani seuranneet tietävät, että Arvo pitää autoista. Autoleikkihän
nähdään perinteisesti hyvin poikamaisena juttuna. Onko se synnynnäistä
vai kannustammeko häntä enemmän autoleikkiin kuin muihin leikkeihin,
koska se on käytöstä, jota häneltä odotamme. Vahvistammeko vain valmiina
mielessämme ollutta mallia?
Arvo tykkää nimittäin myös kanniskella minun mustaa käsilaukkuani.
"Muumimamma", hän sanoo. Tämä leikki taas nähdään perinteisesti
tyttömäisenä ja jos Arvo olisi tyttö, odottaisin tällaista käytöstä ja
ihastelisin varmasti, "miten hieno tyttö, kun kannat käsilaukkua". Hän
puolestaan innostuisi varmasti siitä vielä enemmän huomiota saadessaan.
Nytkään käsilaukkuleikkiä ei meillä tietenkään tyrmätä, mutta
kannustetaanko siihen yhtä paljon kuin autoleikkiin?
Näitä asioita yritän siis aika ajoin miettiä ja tietoisesti omassa
käytöksessäni ottaa huomioon. En vain osta valmiiksi pureskeltuna sitä,
että "pojat on poikia". Ehkä voin muuttaa tapojani ja ehkä voin oppia
lapsestani jotain uutta, kun en katsele häntä vaaleansinisten lasien
läpi. Ehkä voin opettaa häntä katsomaan muita yhdenvertaisina kavereina
tyttöjen ja poikien sijaan. Tässä sanat ovat tärkeä väline.
Haluan yrittää korostaa hänelle, ettei sukupuolella ole väliä ja olemaan lokeroimatta ihmisiä.
Ymmärrän, ettemme asu kuplassa, enkä ala asiassa ojentamaan ihmisiä.
Enkä tätä itsekään osaa, sillä ne opitut roolimallit putkahtelevat
sieltä alitajunnasta koko ajan. Ja nyt kun kirjoitan tästä, niin
varmasti joku näsäviisastelee tulevaisuudessa, kun kirjoitan blogissani
pojista ja tytöistä. En olekaan niitä sanoja tässä kieltämässä ja käytän
niitä jatkossa itsekin edelleen. Haluan miettiä, mitä odotuksia ne
sisältävät ja missä tilanteissa ne ovat turhia.
Ja kun joskus (ehkä tahallisestikin) tämä asia ymmärretään väärin,
haluan painottaa, että minulla ei ole mitään tarvetta
poistaa/unohtaa/sivuuttaa lapseni sukupuolta. Hän on poika. Äidin rakas
pieni poika!
Näen asian näin: hän saa olla niin poika kuin haluaa, mutta
itse yritän tietoisesti olla tunkematta häntä siihen muottin. Tai
rajoittaa häntä sen perusteella. Haluan yrittää korostaa hänelle, ettei
sukupuolella ole väliä ja olemaan lokeroimatta ihmisiä. Eli muutan omaa
käyttäytymistäni, en lapsen.
Niin, entäs ne työmiehet sitten! Itse olen päättänyt kutsua heitä
mielummin rakentajiksi, remontoijiksi, korjaajiksi tms. Neutraalimpaan
kielenkäyttöön pyrkimisessä olenkin Aamulehden linjoilla.
Jotkut termit nyt vain ovat vanhanaikaisia ja voimme niitä yrittää
aktiivisesti muuttaa. Minulla esimerkiksi on useita naimattomia
naispuolisia ystäviä, joista yksikään ei ole vanhapiika!
Arvo on sanonut minua ja isäänsä molempia äidiksi koko elämänsä.
Myös päiväkodin hoitajat olivat jossain vaiheessa äitejä, joten se taisi olla hänelle yleissana huolehtivasta aikuisesta.
Sittemmin äiti vakiintui vain meidän vanhempien yhteiseksi nimitykseksi.
Mieheni on alusta asti halunnut olla nimenomaan iskä, eikä isä tai isi. Se on hänestä, ja minustakin, jotenkin luonnekkaampi.
Ja kyllä sitä iskää on Arvolle hoettu ja antaumuksella koko
vuosi! Tässä rytäkässä on unohtunut se ennen lapsen saamista kiven
kovaan lupaamani "minä en ainakaan koskaan sano miestäni isäksi vaan
kutsun häntä nimellä". Voi kuinka tuomitsinkaan ne naurettavat äidit,
jotka kutsuivat miehiään iseiksi! Ha. Ha ha ha.
Edelleen kyllä puhuttelemme toisiamme etunimillä, mutta Arvon ollessa
osallisena tilanteeseen puhun ihan sutjakasti iskästä. Eikä tee ees
pahaa!
Kävikin siis niin, että äiti oppi sanomaan iskä ennen lastaan.
Mutta olemme siis yrittäneet opettaa iskää Arvolle jo pitkään. Vaikka
välillä mieheni on kyllä todennut ihan käteväksi, ettei Arvo ole
osannut huudella iskää. Esimerkiksi öisin.
Valehtelematta lähes päivittäin meillä on käyty tällaisia keskuteluja, joissa iskää on yritetty opettaa:
Minä: Äiti Arvo: Äiti Minä: Mummu Arvo: Mummu Minä: Ukki Arvo: Ukki Minä: Mamma Arvo: Mamma Minä: Iskä Arvo: Äiti
Oli jo hetkiä, kun mieheni mietti luovuttamista ja isin ottamista
käyttöön. Jos se olisi helpompi oppia. Isi ei kuitenkaan millään sopinut
kummankaan meidän vanhempien suuhun. Pysyimmme iskässä.
Ja se kannatti!
Läpimurto on nimittäin vihdoin tapahtunut ja iskä eli "ikkä" on vihdoin saapunut huusholliimme! Jipii!
Luulen, että autorakkaalle taaperolle selvin yhteys on syntynyt juuri
autoilusta. Voi taivas, kuinka monta kertaa olen takapenkillä hokenut,
että iskä ajaa autoa.
Ja nyt "ikkä ajaa auto".
Mies on tästä tietysti innoissaan ja alkanut ihan höveliksi. "Ikkä
auta" -sanaparilla Arvo saa tahtonsa läpi aika monessa asiassa.
Esimerkiksi kun kenkiä ei vaan yksinkertaisesti huvita itse riisua. Eli
joka ikinen kerta sisälle tullessamme!
Niitä ekoja öisiä "ikkää"-huutoja edelleen odotamme :)
Kasvissyönti on melko kätevä laji mitä ruokahävikkiin tulee. Kaikki kasvikset nimittäin sopivat sikin sokin melkeinpä joka ruokaan.
Lämpimiin ruokiin sopivat myös vähän nuhjaantuneet kasvikset. Kasviksista on myös helppo leikata pois pilalle menneet osat.
Esimerkiksi kasvislasagneen voi upottaa mitä tahansa kasviksia.
Sosekeittoon myös. Uunikasviksiksi sopivat mitkä tahansa ja gratiiniin,
pastaan, wokkiin, kiusauksiin, munakkaaseen... ainut, mitä minä en
kuumana syö, on kurkku! Jotkut toki sitäkin. Ja niin, avokadoa!
Einessyyllisyyttä voi lieventää lisäämällä niihinkin kasviksia.
Otetaan vaikka porkkana! Sitä voi raastaa kastikkeisiin, siivuttaa
juustohöylällä wokkeihin, sopeuttaa sosekeittoon, illalla dippaamme
porkkanatikkuja jugudippiin ja sit tietty se on maailman helpoin
salaatti tuoreraasteena. Ja kerran vuodessa (!!) kun leivon sämpylöitä,
eksyy niihinkin porkkanaraastetta.
Aijka harvoin meillä syödään jotain, mihin kasviksia ei olisi jo
valmiiksi lisätty. Tämä ajatus sopii toki myös liharuokiin, miksi syödä
pelkkää jauhelihakastiketta kun mukaan voi heittää vaikka sitä
porkkanaraastetta, vihreitä papuja pakkasesta, paprikaa tai vaikka
parsakaalia pienennettynä.
Jos ruoasta jää "vähän", se yleensä on Arvolle sopiva annos pakastettavaksi.
Perunoita meillä syödään suht harvoin, mutta kun syödään, keitetään
aina tuplasatsi ja seuraavana päivänä tehdään ylijääneistä pyttipannua
tofun kanssa. Avaamaton tofupaketti säilyy jääkaapissa useamman viikon,
jotkut pakastavatkin ja vain tykkäväät, että koostumus paranee, mutta
minusta se kärsii. Eli meillä ei tofua pakastimesta löydy.
Kasvissyöjällä on myös yleensä kuivakaapissa saatavilla useanlaisia
proteiinilähteitä, jotka säilyvät todella pitkiä aikoja. Minulla on
siellä aina soijarouhetta, erilaisia linssejä, kikherneitä ja papuja
sekä valmiissa kastikkeissa että ilman.
Kuivakaapista löytyy usein myös esimerkiksi hernekeittoa, johon
upotetaan tofua ja juustokannikat raasteena. Mausteena mulle sipulia ja
miehelle sinappia. Sitten siellä on joitain muitakin arjen pelastajia,
kuten Italianpata-pussi, johon lisään soijarouheen lisäksi
einessyyllisyyttäni lieventämään myös kasviksia. Porkkanaraaste sopii
siihenkin (vähentää suolaisuutta myös), pakasteherneet tai -maissit...
Ihan oikeasti mitä tahansa löytyy!
Sama muuten pätee lapsen purkkiruokiin! Lisää kasviksia. Lievennä
syyllisyyttä. Ja ei se ainakaan sitä ruokaa huononna. Kaikki voittaa!
Tasaisin väliajoin meillä vietetään pakastimen ja kuiva-ainekaapin tyhjennysviikkoja!
Kun kekara tuli kuvioihin, olen oppinut paremmin myös pakastamaan
ruokia. Jos ruoasta jää "vähän", se yleensä on Arvolle sopiva annos
pakastettavaksi. Useita ruokia teen myös tahallaan liikaa ja pakastan
osan.
Sitten meillä on tasaisin väliajoin pakastimen ja/tai
kuiva-ainekaapin tyhjennysviikkoja. Äitini on aina sanonut, että olen
nuoresta asti ollut hyvä keksimään ruokaa tyhjänä ammottavasta
jääkaapista. Tuo taito on säilynyt aikuisuuteen asti, joskin nykyään
osaan pitää varalla aineita, joihin aina turvautua hädän tullen.
Mutta kyllä meillä aina vaan tosiaan jotain ruokaa syödään, vaikka "eiks meil oo mitään ruokaa"!
Kuvassa einespullia, mutta myös kasviksia (vaikkei suoraan
ruokaan integroituna). Annos on myös "vahinkovegaaninen", jota tuppaa
meidän taloudessa yhä useammin käymään :D
Välillä mietimme miehen kanssa, mitä Arvo tällä hetkellä maailmasta
ymmärtää. Välillä yllättyy, että oho, se tajuaa tuonkin, mutta välillä
taas toteamme, että ei hän vielä käsitä joidenkin asioiden välistä
yhteyttä.
Juuri viikonloppuna matkustimme lentokoneella siskoni perheen luo
Ouluun. Arvo on tosi kiinnostunut lentokoneista ja aina reagoi
nähdessään niitä taivaalla. Vaikka olemme useasti lentäneet, ei hän
nytkään tuntunut yhdistävän koneessa oloa taivaalla nähtävään
lentokoneeseen. Ei hän oikein ole koko lentämisestä moksiskaan. Ei
vaikuttunut, eikä ahdistunut.
Ja tämä siis vain esimerkkinä, en tarkoita, että vielä pitäisikään yhdistää!
Kuten jo Facebookissa kerroinkin jossain vaiheessa, on Arvo alkanut
sanoa "Inanaa" eli ihanaa. Ja aivan spontaanisti eli hän yhdistää sanan
miellyttäviin kokemuksiin. Toki hän sanoo pyydettäessä myös "äiti on
inanaa"... Jota ihan vaan joskus tulee kysyttyä!!
Muistan myös omasta lapsuudesta muutamia hauskoja asioita, joita en voinut ymmärtää. Tämä siis toki vähän isompana kuin Arvo.
En tajunnut...
Miten voi olla maailmanmestari, vaikkei tee maailmanennätystä? Miten voi voittaa Olympialaiset, vaikkei ole maailmanmestari?
Miten voi voittaa presidentinvaalit, jos ei saa 100 % äänistä? Olin
muuten Raimo Ilaskiven kannattaja, koska minulla oli hieno
Raimo-rintamerkki ja minusta hän oli sympaattisen näköinen.
Risteilyalus oli totaalisen mystinen konsepti minulle. Miten veneen
sisässä voi olla kauppoja, ravintoloita ja hotellihuoneita? En voinut
käsittää!
Miten maanosien sisällä voi olla eri maita? Miksei kaikkien maiden kieliä vaan vaihdeta englantiin?
Myönnettäköön, en "uskonut" lapsena evoluutioteoriaan. Itse asiassa
ihan samasta syystä, jonka eräs nykyinen presidenttiehdokas on nostanut
julkisuuteen. "Miksi maailmassa ei ole juuri tällä hetkellä
puoliapinoita kehittymässä ihmisiksi?" Jos asia mietityttää, niin
kannattaa tutustua siihen evoluutioteoriaan!
Perheeni ei ole järin uskonnollinen, mutta siitä asti kun olen
raamatun kertomuksia kuullut/lukenut, olen niitä myös kyseenalaistanut.
Joskus yritin hyvin uskovaisen mummoni kanssa keskustella näistä minulle
epäselvistä kohdista (muun muassa Jeesuksen ylösnousemus), mutta sain
vastaukseksi vain "kaikkea ei tarvitse ymmärtää, tarvitsee vain uskoa."
Ei mennyt läpi ja 18-vuotiaana marssin maistraattiin eroamaan kirkosta.
Eli evoluution kannalle käännyin kuitenkin.
ämän postauksen olen tehnyt jo alkuvuonna eli Arvon ollessa noin
1-vuotias. Osa näistä näkyy ruokavaliossaan edelleen, mutta löysimme
kesällä puuron takaisin ruokavalioon ja sitä useimmiten nautitaankin
aamupalaksi nykyään. Iltapalana nykyään hän itse kauhoo kaurajugurttia
marjojen/marjasoseen ja myslin kera. Myös määrät ovat isompia nykyään.
....
Mitä sitä taaperolle tarjoaisi ilta- ja aamupalalla? Monella varmasti
mukana on aina puuro, meillä vauva-Arvo ei tykännyt puurosta eikä
äitikään siitä, että se piti sormiruokailijataaperolle syöttää, niin se
jäi pois pitkäksi aikaa.
Mutta kuvailinpa nyt jonkun aikaa aamu/iltapaloja, jos näistä vaikka joku jotain inspiraatiota saisi.
Huomaatte ehkä, että tummaa leipää ei Arvon annoksissa näy. Se kyllä
maistuu hänelle vaalean tapaan, mutta on tuntunut aiheuttavan
vatsavaivoja, joten sitä on harvakseltaan annettu.
Aamupala: Leipä juustolla, Berrypicker-muroja, kurkkua ja banaania maapähkinävoilla
Hitaan viikonloppuaamun aamupala: Papuja tomaattikastikkeessa
(kannattaa lisätä kaupan papuihin itse tomaattipyrettä, eron huomaa),
paistettua munaa, leipää tuorejuustolla, basilikalla ja tomaatilla
Arvo onneksi syö melkein mitä vaan nenän eteen laitetaan, sepä oli myös erittäin helpottava asia lomaillessamme Euroopassa.
Reissussa syömme yleensä kyllä aika paljon kalaa, koska se on
helppoa, tuoretta ja tosi hyvää. Sloveniassa kalaruokienkin mausteena
oli kuitenkin usein pekonia, jota ei listalla ollut merkattu. Eikä me
tajuttu sitä kysyä, kun ei se varsinaiseti mennyt viikossa jakeluun
asti... No, kuorittiin sitten pekonikääreet kalan päältä, eipä siinä
mitään.
Ravintoloissa teimme yleensä niin, että tilasimme kaksi pääruokaa ja
lisäksi esimerkiksi pastan tai risoton, jotka tuollapäin Eurooppaa
lasketaan alkuruoaksi tai pieneksi lounaaksi. Tai sitten tilasimme kaksi
pääruokaa ja salaatin/grillatut kasvikset. Joskus taas vähän sitä sun
tätä. Sitten söimme kaikki kaikkea.
Vain yhdessä paikassa tilasimme Arvolle lasten menun. Se oli
kalanugetteja ranskalaisilla. Ei kasviksen kasvista. En
jaksaisi "jeesustella" lomalla, mutta vähän nihkeä kahden viikon
ruokavalio olisi ollut pelkillä niillä. Siksi toi meidän systeemi, että
syötiin kaikki yhdessä annoksia oli munsta aika toimiva.
Parhaiten Arvolle taisi maittaa mustekala ja erilaiset risotot. Arvo
syö nykyään tosi hienosti lusikalla/pikkuhaarukalla, vaikka edelleen
auttaa yleensä sitten toisella kädelläkin ruokaa suuhun. Reissussa tää
omatoimisuus on tietysti ihan huippua, kun voitiin kaikki syödä samaan
aikaan.
Osan ruoista teimme myös joko majoituspaikoilla tai minä ja mies
söimme vaikka matkalla patongit jostain ja Arvo purkkiruoan. Yövyimme
pari yötä leirintäalueella, siellä kokkasin meille pussipastaa. Että
joo, välillä tietty siitä mistä aita on matalin! Arkenakin!
Koska Arvolla kuitenkin on erikoisruokavalio, otimme kotoa pari
purkkiruokaa mukaan. Kannatti, nimittäin tuli huomattua, että Slovenia
ja Kroatia eivät ole purkkiruoan unelmamaita, saati sitten lihattomien
versioiden.
DM-ketjussa kuitenkin oli myynnissä joku ekosarja, jossa oli
vegevaihtoehtojakin tarjolla. Eipä niitä vegevaihtoehtoja liiaksi Suomen
kaupoissakaan ole, ainakaan mitään missä olisi proteiinia. Vink vink
vaan valmistajille, vegebuumi on nyt kuumimmillaan! (Sidenote:
purkkiruoasta en koskaan osta niitä, missä on kalaa, koska haisevat
poikkeuksetta kissanruoille)
Kokonaisuudessaan Sloveanian keittiö oli meille lähinnä "jonkun
vaihtoehdon löytämistä tai pekonien päältä kaapimista" ja Kroatian
Istriassakin ruoka oli kyllä hyvää, mutta ei ehkä aivan yhtä hyvää mihin
olemme aiemmilla Kroatian reissuilla tottuneet.
Lasten teetä kyllä oli tarjolla joka paikassa. Eri laatuja ja
merkkejä. Hyllyt piukassa. Teetä kekaralle? En ymmärrä... Slovenian
puolella majapaikkojemme aamupaloilla oli Arvolle myös aina tarjolla
kaakaota, josta kuitenkin kieltäydyimme.
Toki sitten herkuteltiinkin. DM:stä sai hedelmäpuristeita, joita Arvo
sai usein ravintoloissa jälkiruoaksi, jotta me vanhemmat saimme syödä
loppuun. Tähän ruokailun pitkittämiseen käytettiin usein myös tablettia,
jotain mitä emme ole Suomen ravintoloissa koskaan tehneet. En tiedä
kehtaisinkokaan, hah!
Ja jätskiäkin toki syötiin! Arvolle ostettiin omaan kuppiin aina oma
pallo, josta verottaja vei sitten osansa ennen kuin se päätyi lapsen
käsiin.
Arvohan oppi reissulla sanat "pitsa" ja "heekku" eli herkku. Putkeen meni siis!