Töihinpaluu on tehnyt minulle hyvää. Olen ollut huoletonna toimistolla, ikäväkin on vaivannut odotettua vähemmän. Mulla on töissä hyvä fiilis ja energiaa taas ihan erilailla kuin äitiyslomalle jäädessä.
Ja kotonakin fiilis on eri. Olen tyytyväisempi itseeni ja varsinkin itseeni äitinä. Jaksan olla enemmän läsnä eikä mielestäni suhteeni Arvoon ole muuttunut ainakaan huonompaan suuntaan. Imetänkin edelleen aamuin illoin.
Toki huomaan Arvon hakeutuvan yhtä paljon ellei enemmänkin isänsä syliin kuin minun ja tältä turvaa hakemaan. Siitä ei voi olla kuin iloinen, sehän on merkki heidän suhteensa syvenemisestä, joka puolestaan on odotettu ja toivottu seuraus tälle "vuoronvaihdolle" kotona.
Pojat ovatkin tosiaan nauttineet toistensa seurasta. He ovat retkeilleet, leikkineet, touhunneet, käyneet tapahtumissa, lounailla ja katsoneet NHL:ää. He ovat löytäneet omat rutiinit ja minäkin olen ymmärtänyt, ettei niiden tarvitse olla aina sellaiset kun minä ajattelen ja että isä osaa hoitaa lasta ihan siinä missä äitikin, vaikka tapa olisi eri.
Lapsen- ja kodinhoito onkin tosiaan meidän perheessä tasavertaistunut monessa mielessä. Koen, että isä ymmärtää minua paremmin ja minä toisaalta häntä. Kotimme on siistimpi kuin koskaan (okei, saimme konmarikärpäsen pureman molemmat männäviikolla).
Arvo on muuttunut paljon. Kun olen ottanut askeleen taaksepäin, huomaan muutokset paljon selvemmin. Hän on oppinut vilkuttamaan, leikkimään pallolla, laittamaan puueläimiä "safariautoon", pyytämään äitiä avuksi niiden laittamisessa ja vihdoin hän on alkanut kiinnostua myös kirjoista. Tämä lämmittää minua erityisesti. Haluan lukea hänelle kaikki maailman kirjat!
Hauskat äänet (erityisesti kanat) saavat hänet kikattamaan, mikronkellon kilahdus on merkki siitä, että ruokaa-mulle-nyt-eikä-huomenna ja ovikello puolestaan tarkoittaa jotain tosi jännittävää! Joku tulee! Pitsakuskin perään on jääty itkemään. Eiks se tullutkaan kylään?
Arvo haluaa loputtomasti tutkia paikkoja. Kotona hän kiertää mieluiten ympäri asuntoa kurotellen, etsien, maistellen, kokeillen ja kiipeillen. Aina löytyy jotain uutta.
Hän voisi myös loputtomasti kömpiä sohvalta nojatuoliin ja takaisin ja takaisin. Tämä leikki tunnetaan meillä nimellä "köyhän vauvan hoplop". Eipä sitä tosiaan hoplopia nyt tarvita, kun jos sattuu vaikka pääsemään rappukäytävään kävellen, niin sieltähän ei lähdettäisi millään pois. Puhumattakaan kaupoista. Talvimaasto sen sijaan ei ole lempikävelyalustoja.
Arvo on lihonut kilon kuukaudessa (eikö äiti antanut lapselle tarpeeksi ruokaa?) ja muutenkin "jämäköitynyt". Hänen tukkansa on kasvanut. Hän liikkuu erilailla, on kaikessa varmempi.
Voin kyllä omasta puolestani suositella tätä järjestelyä, että isä on kotona lapsen kanssa ja äiti töissä. Ymmärrän, että monilla se ei ehkä ole mahdollista monenlaisista syistä. Mutta jos se on vaan tahdon asia, niin sitten kyllä kannattaa. Ei ole mitään negatiivista sanottavaa tästä kokemuksesta!
Nyt on taas uuden arjen aika. Päiväkotiin tutustuminen alkaa tänään. Iskä ja Arvo käyvät siellä joka päivä yhdessä tämän viikon ja ensi viikolla iskäkin palaa töihin. Taas riittää jännää meidän perheessä!
No comments:
Post a Comment