Yöjunassa taaperon kanssa

Lappireissulla tuli kokeiltua myös yöjunailua ensi kertaa sitten lapsuuden. Olipa iisiä, illalla petiin ja aamulla perillä talven ihmemaassa. Ja turhaan jännitin sitä, miten Arvon kanssa menisi.

Menimme Kolariin ennen joulua vanhalla pikajunalla ja takaisinpäin tulimme uudemman kaluston IC-yöjunalla. Että kumpi oli parempi?

Mua jännitti hirveästi etukäteen, että nukkuuko siellä kolinassa kukaan meistä. Kunnes lähtöpäivänä kylässä käynyt isäni sanoi, että "raiteita on kyllä kunnostettu sitten sinun lapsuutesi". Niin joo. Ja oikeassa oli. Eivät enää kiskot kolise entiseen malliin (varsinkin IC:ssä meno oli tosi hiljaista). Pikajunan vessassa kuitenkin tuuli niin kuin aina ennenkin, jotain nostalgiaa sentään.

Kummassakaan junassa ei ollut leikkipaikkaa. Mennessä oli porukkaa niin vähän, että käytimme leikkipaikkana istumavaunua. Sitä Arvo seilasi edestakaisin ja välillä kävi jututtamassa muutamaa siellä ollutta matkustajaa.

Takaisin tullessa (Tapanina) istumavaunu oli niin täynnä, ettei Arvo voinut temmeltää siellä. Sittenpä kävelimme makuuvaunujen käytäviä edes ja takas ja ylös ja alas. Junan lähdön ja Arvon nukkumaanmenoajan välissä on vain pari tuntia, mutta ei sitä voinut keittiönpöydän kokoisessa hytissä viettää.

Tai osan ajasta voi. Arvo tykkää meuhkata sängyillä ja sohvilla, näin myös junassa. Lisäksi katsoimme vähän piirrettyjä, joita oli tabletille ladattu offline-tilaan. Onnistuu nykyään esimerkiksi Netflixillä. Äidille oli ladattu The Affairia, joka tulikin tarpeeseen Arvon nukahdettua kylkeeni molempina iltoina siinä kello 21 aikoihin.

Aamu- ja iltatoimet onnistuivat molemmissa junissa hyvin. Pesut ja syömiset samaan tapaan kuin kotonakin, molemmissa makuuhyteissä oli pienet lavuaarit. Potta olisi ollut tarjolla molemmissa junissa, mutta toistaiseksi en ole Arvoa potattanut "yleisillä potilla". Jotenkin se tuntuu.... noh, likaiselta.

Pikajunassa pötköttelimme kivasti vierekkäin koko yön. Halusin, ettei ikkunan verhoja laitettu kiinni ja havahduinkin välillä pysäkeillä tuijottelemaan ulos. Jossain välissä alkoi näkyä valkoista. Ah. Semmoinen tunnelmallinen hölmö kun uhraa yöunensa. Näin myös rankkasateella tai ukkosella kotona.

Pikajunan huonoin puoli oli lapsen turvaverkko, jonka olin tilannut etukäteen sänkyyn. Se teki alasängystä todella ahtaan kopin, johon ahdisti mönkiä. Koska nukuin lattian puolella, niin muokkasimme verkkoa vähän, joten se ei tukkinut reunaa niin suurelta osin.

IC-junassa oli kätevämpi itseasennettava turvaverkko, mutta sängylle asettuessamme kävikin hyvin nopeasti selväksi, että se oli pikajunan sänkyä kapeampi. Emme mahtuneetkaan siinä köllöttelemään vierekkäin. Minun pitikin olla vähän viistosti ja jalat seinällä tai koukussa. Ei kovin mukavaa ja selkäjumihan siitä seuraavana päivänä seurasi. Ja vielä vähemmän unta kuin menomatkalla.

Pikajunassa oli myös enemmän säilytystilaa tavaroille. Mutta ihan jo tuon sänkyasian takia, jos vielä yöjunaa käytämme sinä aikana, kun Arvo ei voi vielä nukkua yksin, niin suosisin pikajunaa. En ois uskonut sanovani näin, kun melkeinpä hihkuin riemusta kun näin sen uuden yöjunan odottavan meitä Kolarin asemalla.

Ja hei, se fiilis myös. Ei sellasta saa rahalla.