Syystä.

Mielen alkaa täyttää sellainen perinteinen syksyfiilis. Aamulla on kankeampaa, päivällä tylsempää ja illalla kylmempää. Kadut on harmaampia ja ilma kirpeää.

Tossa joku viikko sitten oli syyspäivän tasaus. Duunissa vastikään aloittanut uusi pomo vastasi mun syyspurnaukseen ”Hei, kuuden kuukauden päästä on taas vain enää näin pimeä.” Mua ei juuri lohduttanut ajatus kolmen kuukauden alamäestä ja sen jälkeen kolmen kuukauden ylämäestä, jonka jälkeen olemme takaisin tässä pisteessä. Häntä se kuulemma lohdutti. Puoli vuotta ei kuulemma ole pitkä aika. Jaa.

Tänä vuonna käytiin ihastelemassa myös Lapin ruskaa. Se oli ikävä kyllä jo vähän ohi Pyhällä, jonne matkustettiin kahdeksan hengen ja koiran tiimissä minibussilla. Todella kätevä ja halpa tapa matkustaa muuten. Tietty mun on helppo kortittomana puhua, kun en sitä sekuntiakaan ajanut, mutta oli meillä silti monta kuskia ja ei mun tehtävä viihdevastaavanakaan ollut mitenkään vähempi arvoinen. Mielestäni.

Nojoo. Pyhällä sitten urheiltiin (kyllä! patikoitiin) ja rellestettiin neljä yötä. Oli ihanaa. Siis aivan mahtavaa. Suomessa on niin paljon hienoja paikkoja ja maisemia. Helsingin keskusta vs. Pyhä-tunturin rinteeltä avautuva lappimaisema. Hyvä muistaa välillä.

Olen aina pitänyt sitä etuna ja rikkautena elämässäni, että sukulaiset (ja kaverit) on ripottautuneet ympäri Suomea. Lapsesta asti on saanut reissata ympäri Suomea. Oishan sekin tietysti hienoa, että mummo asuis naapurissa ja sinne vois mennä joka viikko syömään. Mutta toisaalta mulla on ihan oikea mummola, metsän keskellä, joen uomassa, rantasauna ja vanha lato pihalla. Mummo paistelee leivinuunissa karjalanpaistia ja se on maalannut oman huoneensa lattiaan ison päivänkakkaran.

Ollaan jo sen verran aikuisiakin, että tehtiin joka ilta Lapissa ruokaryhmissä kolmen ruokalajin illalliset eli syötiinkin hyvin ei vaan dokattu. Nam. Juhlittiin me yhdet kihlajaisetkin siellä. Ens keväänä pääsee kuulemma ehkä häihin. Niin, kuten sanottu. Aikuisia. Syntyy tässä piakkoin yksi vauvakin lisää kaveriporukkaan. Vietiin sen kunniaksi espoolaiseen omistusasuntoon vaaleanpunainen vaippakakku.

Ehkä minä itsekin tässä aikuistun. Mulla on avain P:n asuntoon. Eilen sain kyllä kuulla olevani sitoutumiskammoinen, kun en oikein innostunut Facebook-parisuhdestatusten vaihtamisesta seurusteleviksi :) Mikään ei nykyään ole virallista ennen kuin se on Facebookissa.

Syksy on sellaista haikeampaa aikaa. Olennaisesti siihen on yleensä liittynyt lähenevien syntymäpäivieni mukanaan tuoma pohdiskelevuus. Selatkaapa blogia taaksepäin. Lokakuu on mulle itseni etsiskelyaikaa. Viime lokakuusta löytyy yksi merkintä, jossa lukee näin ”enemmän sutinaa sais olla, mutta haluanko mä mitään vakituista parisuhdetta?”. Haha.
Pakko vielä mainita keskiviikkona näkemäni Euroopan taivaan alla –esitys Ryhmäteatterissa. Suosittelen. Kertoi työvoiman liikkuvuudesta Euroopassa ja sai ajattelemaan. Toteutuskin oli hieno, käytetty livevideoita tehosteena, toimi. Kaikki roolisuorituksetkin oli hyviä, mutta erikoismaininnan ansaitsee mielestäni Laura Birn, jonka henkilöhahmo sekä nauratti että sai lähes itkemään.

Nepalilainen shahi paneer eli suomalainen leipäjuusto-tomaatti-cashew-jugurttikastike

Tämä on mun versio muutamasta netistä löytämästäni shahi paneer -ohjeesta. Oon kokeillut tätä nyt kaksi kertaa, eikä se tokalla kerrallakaan ihan vielä ollut täydellinen, mutta tosi hyvää kuitenkin.

Tässä ohje mitä käytin viimeksi, ehkä lisäisin itse ensi kerralla vielä yhden tölkin tomaattia ja vähentäisin maitoa. Tulisuutta oli tarpeeksi. P:n keittiössä ei kummallakaan kertaa ole ollut käytettävissä suolaa, joten ehkä se on myös sitä ollut vailla.

Raaka-aineet:

2 tölkkiä kuorittuja tomaatteja
2 dl maitoa
pieni pussi cashew-pähkinöitä (ei suolattuja, oisko ollut joku 70 g)
1 dl maustamatonta jugurttia
3 isoa sipulia
reilu pala inkivääriä
3 isoa valkosipulinkynttä
2 punaista chiliä
200-300 g leipäjuustoa (kuulemma kotijuustokin käy)
chilijauhetta
garam masalaa
mustapippuria
suolaa

Ohje:

Pilko sipulit, heitä pannuun. Hienonna/raasta valkosipuli, chili ja inkivääri, heitä pannuun. Pilko tomaatit, heitä pannuun. Anna muhia kunnes kaikki on suht pehmeitä. Joku vartti.

Laita cashewit maitoon lillumaan (uskon että desikin riittäisi). Anna olla 15 min ja soseuta tehosekoittimella. Ekalla kerralla en millään saanut niitä rikki, tokalla kerralla tajusin että pitää vähän kallistaa kulhoa pohjasta, että kaikki cashewit ajautuu teriin. Lisää kulhoon tomaattimössö pannulta ja soseuta lisää. Ruoka valitettavasti näyttää oksennukselta. Eli visuaalinen kokemus jää melko vaisuksi. Oksennusmaisuutenkin voisi kyllä tehota toi tomaatin lisääminen ja maidon vähentäminen.

Heitä mössö takaisin pannulle ja mausta. Paljon paljon paljon garam masalaa. Paljon. Taisin laittaa reippaasti yli ruokalusikallisen. Maistele välillä. Chilijauhetta ei kauheesti tarvitse tuoreen johdosta. Mustapippuria ja sitä minulle tuntematonta suolaa :)

Heitä sekaan jugurtti ja kuutioitu leipäjuusto. Keittele miedolla lämmöllä kunnes leipäjuusto pehmenee. Sivuun tein uunissa lämmitettäviä naan-leipiä ja raitana toimi mainiosti myös toi pelkkä luonnonjugurtti.

Muokkaan reseptiä kun teen tätä kolmannen kerran. Kertokaa, jos innostutte tekemään ja soveltamaan.

Berrlin, Berrlin

(VAROITUS! Tää on tosi pitkä matkapostaus!) Pöllähdettiin Berliiniin maanantai-iltapäivällä noin tunnin aikataulusta myöhässä. Finnairin ekassa koneessa oli joku ”pieni tekninen vika”, jonka takia kone piti jo Helsingin päässä vaihtaa.

Ekana suunnistettiin tietty lounaalle hotellin kotikulmille Friedrichsainiin. Olin katsonut netistä valmiiksi lähellä olevan srilankalaisen raflan nimeltä Sigiriya. Se oli ihanaa, hieman makeaa, sopivan raikasta. Nam.

Lähdettiin sitten palloilemaan Checkpoint Charlien suunnille, mutta todettiin pian että Berliinin keskustan Mitten meno ei ollut meitä varten. Liikaa turisteja, liikaa tungosta, liikaa krääsäkauppoja ja mummoravintoloita. Takaisin kotikulmille siis ja pina colada käteen. Tässä on hyvä.

Heti ensimmäinen aamupala hotellissamme Upstalsboomissa varmisti sen, mitä jo epäilimmekin. Ebookersin kautta varatun hotellin hinta-laatu-suhde oli enemmän kuin kohdillaan. Mietittiin asioita, joista valittaisi aamupalassa. Niitä olivat hyvin tärkeät: lihaa sisältävät sämpylät eri koriin normaalien kanssa (kasvissyöjä matkatoverini Q valitsi sellaisen tietysti ekalla aamupalalla), uunituoreita croisantteja ei saanut joka aamu ja tomaatit oli huonosti pilkottu. Haha, oikeasti se oli mitä täydellisin aamupala brie-juustoineen ja kahdeksine (vai oliko niitä yhdeksän) eri leikkeleineen.

Tiistai oli omistettu vakavamielisemmälle turistoinnille. Kiivettiin heti aamusta Berliinin tv-torniin (aamu tosiaan oli kannattava ajankohta, alas tullessa jonot olivat jo melkoiset). Hienot näkymät, onhan se vähän must. Ja löihän se pari päivää aiemmin katsastamani Näsinneulan 204-134 (m).

Ah, ihana rautatieliikenne. 35 euron lipulla sai matkustaa 5 päivää huoletta ja sai alea joistain museioista. Metrot kulki sujuvasti ja koko ajan (paitsi linja U2 – ”onhan se vähän passee niin bändinä kuin metrolinjanakin”). Lipulla pääsi jopa noin tunnin päähän Oranienburgiin eli lähikylään, johon natsit pystyttivät ”keskitysleirin prototyypin” Sachsenhausenin.

Ekakertalaisena keskitysleirillä en tiennyt mitä odottaa. Vaikka oli siellä paikan päällä, näki parakit, vessat, vankikopit (vankila vankilan sisällä), teloituspaikan, polttouunien jäänteet ja ruumiinavaustilat, oli silti vaikea ajatella siellä tapahtuneen mitään niin kammottavaa. Siellä oli toki kerrottu tarinoita yksittäisistä vangeista koskettavasti ja monipuolisesti unohtamatta neuvostovankeja, jotka asuttivat leiriä Saksan vapautettua omansa.

Mutta että se yksi tietty Jacob on nukkunut täällä, tässä hän on peseytynyt, täällä viettänyt päivänsä, tällä aukiolla hän on kävellyt loputonta rinkiä testaamassa Saksan armeijan kenkien kestävyyttä, täällä hänet on ammuttu ja viety tuonne poltettavaksi. Onko hänellä ollut kylmä? Mitä hän on miettinyt illalla kun ei ole saanut unta? Onko hän pelännyt? Onko hän tiennyt mikä häntä odottaa? Onko hänellä ollut toivoa?

Sachcenhausenissa kuoli noin 100 000 vainojen uhria. "Murto-osa" suuremmassa mittakaavassa. Mutta kun sitä yhtäkään Jacobin tarinaa on vaikea ymmärtää.

---

Palattiin taas Oranienburgista vahingossa Mitteen ja ahdistuttiin heti. Mainio rautatieverkosto pelasti meidät taas. Otettiin siis metro eri kaupunginosaan ja löydettiin kehuttu (kahdessa eri matkaoppaassa) pikku-ravintola Walden. Oli hypetyksen arvoinen. Nam. Paitsi että jälkiruoka venäläistyyppiset blinitsikit tms. eivät vakuuttaneet. ”Kun mä otan jälkiruokaa, toivoisin että se on ees vähän makea.”

Keskiviikkona mentiin eläintarhaan. Ja se nyt tietysti oli ihanaa. Joidenkin eläimien aitaukset tuntui kuitenkin pieniltä, eikä niissä ollut mitään piiloutumispaikkaa eläimille. Vierailijan kannalta tietysti hyvä, mutta ei ehkä eläinten. Suosikkejani olivat kuitenkin gorillat, norsut, virtahevot ja tietysti Knut. Siellä oli myös hieno yöeläinten talo, jossa vilisi kummituselämiä, lepakoita ja muurahaiskarhuja. Pimeässä tietty. Piti pitää Q:ta kädestä.

Eläintarhan jälkeen käytiin Olof Palme Platzilla, Kadewessa ja pommitetulla kirkolla. Tarkoitus oli mennä vielä erotiikkamuseoon, mutta se näytti niin halvalta ettei viitsitty. Ihmeteltiin tietysti myös, että miksi Saksassa on Palme-muistomerkki. Tämän listan mukaan niitä on monissa kummallisemmissakin maissa.

Keskiviikon ruokasuunnitelmaan kuului pieni indonesialainen ravintola Tuk Tuk. Olen kerran syönyt indonesialaista Amsterdamissa ja se on jäänyt minulle mieleen. Tuk Tukin metsästys kyllä kannatti. Paikka ja ruoka olivat mahtavia. Ravintola sijaitsi Berliinin homokaupunginosassa, johon oltais haluttu jäädä drinksuille. Ei kuitenkaan viitsitty kun se pirun U2 oli niin epävarma. Syötiin vaan jätskit, todettiin että se olkoon villin iltamme kohokohta ja painuttiin hotellille nukkumaan.

Saksalaiset kun duppaa kaiken, niin oli vaikea löytää mitään katsottavaa hotellihuoneen telkkarista nukkumaan menoa edeltäviksi hetkiksi. Oli BBC, mutta se valitettavasti muistutti mua liikaa töistä. Sitten oli joku seksipuhelinten mainostuskanava, josta tuli strippi-WII:tä. Saksalaistytöt siis strippasivat pelatessaan tennistä WII:llä. Eipä siitä juuri muuta sanottavaa.

Tostaina käytiin aamulla Helmut Newton –museossa, jossa oli yllättävän vähän Helmutin valokuvia. Esimerkiksi hänen mukaansa nimetty auto sieltä löytyi. Ja eri vaatekertoja. Hänen vaimonsa kuvia oli puolestaan kokonainen kerros. En tiedä miksi. Mutta ne kuitenkin mitä siellä oli, olivat tosi vaikuttavia. Munsta tuli kerralla Helmut-fani.

Sitten shopattiin. Sitä jatkettiin sitten vielä perjantainakin. Viimeiset tuliaiset ja omat ”mä tarvitsen tämän Pink Cow:n Vanilla Biscuit –suihkusaippuan, jotta mun elämä ois hyvää” kassiin ja sitten kotimatkalle. Ai niin, poikettiin me vielä maistamassa sudanilaista pikaruokaa. Siinä oli ohuen pitaleivän sisällä salaattia, tomaattia, ituja, falafeleja, halloumia, pähkinäkastiketta, munakoisotahnaa ja jugurttikastiketta. NAM! Hinta oli 3 e.

Saksalaisille tuntui välistä olevan hieman vaikeaa kertoa asioita englannin kielellä. Edes niitä turistin kannalta oleellisia. Esimerkiksi eläintarhassa ei kerrottu eläinten lajeja englanniksi. Paluumatkalla lentokentälle päärautatieasemalla ei kerrottu englanniksi mihin lentokentälle vievän bussin pysäkki on tietyömaan vuoksi siirretty...

Noh kaiken kaikkiaan, mielestäni Saksa ei ole paska maa. Seppo Räty -sitaateista on tähän väliin pakko mainita toinen lempparini: haastattelija kysyy "Onko laukku täynnä kisamieltä?" Räty vastaa: "Eiku rytkyjä."

Kotiinpaluun takia lentokoneessa nousi kuitenkin otsalle pieni tuskahiki. Arkinen ja kylmä Suomi. Eikä seuraavaa matkaa edes varattuna (suunniteltuna kyllä ;) ). Ankeat tunnelmat kuitenkin pyyhkiytyivät pois nopeasti kun näin lentokentällä pojan, jolla oli kädessä kukkakimppu. Se oli minulle.

Kasvisten keittelijä

Olen P:n kasvisruokavalion takia joutunut/saanut perehtymään aika paljon kasvisruokiin viimeaikoina. Olen aina pitänyt itseäni ihan kohtalaisena kokkina, mutta pelkästään itselleni olen ollut huono tekemään mitään vaivaa vaativaa ruokaa tai kokeilemaan erikoisuuksia. Ja sitten kun on tehnyt jotain isomman satsin, niin sitä yhtä ja samaa pöperöä on joutunut syömään viikon.

Nyt olen löytänyt itseni tekemästä risottoja, piirakoita ja curryja - käyttämässä jopa parikin tuntia päivässä ruoanlaittoon. Ennen olisin kai pitänyt sitä tietyllä tapaa ajantuhlaamisena. Maksalaatikko lämpiää mikrossa kahdessa minuutissa. Ja on hyvää.

Olen etsinyt mielenkiintoisia ohjeita ja sitten soveltanut niitä mieleni mukaan. Olen tehnyt oivalluksia ja saanut niistä suurta tyydytystä. Tiedän nyt, että kun kasvispihvitaikinassa on kesäkurpitsaa pitää se paistaa heti suolan lisäämisen jälkeen tai vesi valuu kesäkurpitsasta ulos. Tiedän miten paljon valkoviiniä voi laittaa risottoon ilman, että se maistuisi viinalta. Tiedän paljonko soijarouhetta ja tomaattimurskaa on sopivasti isoon lasagneen. Niin että se on vielä seuraavanakin päivänä kosteaa.

Olen huomannut kehuvani itse tekemääni ruokaa melko estottomasti. Lähinnä se on kuitenkin ihmettelyä, että olen saanut jotain hyvää aikaiseksi. Varsinkin kun yleensä en noudata ohjeita kovinkaan orjallisesti ja mausteiden käyttö kasvisruoissa on välillä vaikeaa. ”Hei täähän on niinku oikeasti hyvää.”

Mietin tässä juuri reseptien jakamista täällä blogissani. Mutta en halua tästä mitään ruokablogia. En halua olla ruokabloggaaja. Vaikka kai niitä tosi hyviä, oivalluksia sisältäviä vois laittaa. Laitan jos jaksan.

Summer of lööv and many other wonderful things

Otsikko on klisee ja melko ällö, tiedetään. Mutta mulla ei ole koskaan ennen ollut tällaista kesää.

Kesäloma (3 viikkoa) meni älyttömän nopeasti. Ehdindän mä paljon. Provinssirock, mökkeilyä, hengailua Ruttopuistossa, makoilua järvien ja merien rannoilla, häät Suomenlinnassa, sukulointia Itä-Suomessa, purjedusreissu Seiliin ja John Malkovichin mahtava esiintyminen Turussa.

Eikä se kesä töiden alkuun loppunut. On edelleen hengattu rannoilla ja puistoissa, mökeillä, siirtolapuutarhassa, tavattu sukulaisia (P minun ja minä P:n), nähty huonoa kesäteatteria (Paimiossa) ja parempaa Seurasaaressa, ikävöity hiukan yhtä Euroopan reissaajaa, saatu maailman parhaat tuliaiset Euroopan reissaajalta, riekuttu Wanaja festareilla, ihmetelty elosalamia mökkilaiturilla, käyty Muumimaailmassa, hengattu Alppipuiston konsertissa pikku-Olgan perheen kanssa, kierrelty Hietsun hautausmaata sekä Seurasaarta ja kannustettu siskon lasta Naantalin Unikeonkestien lasten pukukilpailussa.

Ja uiminen. Olen uinut tänä kesänä varmasti enemmän kuin monena viime vuotena yhteensä. Uinut ihan niin kuin silloin penskana. Kiitos luonnollisesti poikkeuksellisen lämpimille ilmoille ja vesille. Säidenkin puolesta ollut ihan mieletön kesä.

Vielä tässä ois edessä muutama viikonloppu mökkeilyä, yhdet festarit, yhdet häät, uimista, huvipuistoilua ja yksi kokonainen lomaviikkokin odottaa vielä elokuun lopussa. Silloin reissaan kaverin kanssa Berliiniin.

Yritän kirjoittaakin. Harmittaa ja sormia kuumottaa.

Vauvat ja kesä

Mun kaveri on saanut vauvan. Hän on nyt äiti ja hänellä on tytär.

Käytiin jo ihmettelemässäkin uutta pientä tyttöä. Hän on täydellinen. Ensimmäinen kaverivauva.

Vauvauutiset on niitä kaikkein parhaimpia. Harvasta asiasta sitä on näin kovasti onnellinen toisten puolesta. Tässä lähiaikoina on kuulunut kolmet uudetkin vauvauutiset. Yksi tulee elokuussa, toinen lokakuussa ja kolmas joulukuussa.

Kavereiden kanssa ollaan mietitty, ollaanko jo nyt tultu siihen ikään, että tästä eteenpäin joku on koko ajan raskaana. Aikuista.

Omassa elämässä kaikki on myös hyvin. Vähemmän aikuista vaan.

Seurustelu on kivaa. Meillä on hauskaa. Hyvä fiilis on jatkunut. *muuta imelää*
Loman alkuun on aikaa tämä viikko (kulu jo!). Sitten 3 viikkoa pitkään nukkumista, kirjojen lukemista, auringon alla makaamista, stressittömyyttä, reissailua, mökkeilyä, jalkapallon tuijottelua ja vähän riekkumista. Kesäjuhlia on jo nyt riittänyt ja Provinssi korkkaa pian festarikesän.
Siis ihmettelen tässä itsekin, kuinka ihanalta mun kesäloma ton listan perusteella näyttää :) Ens viikolla sitten jos vaan saisi vähän lämpöä kovemmalle!

Ylitsepääsemätön itsesensuurimuuri.

Olen kohdannut seinän. Itsesensuurimuurin. Se on rakennettu "ei kehtaa", "ei ketään kiinnosta", "en osaa kirjoittaa tästä asiasta" ja "entä jos P lukee" -pohdinnoista.

Minua harmittaa. Tahdon kirjoittaa ja olen kirjoittanutkin. Mutten vaan julkaise niitä. Ehkä tämä kuitenkin on väliaikaista.

Seurustelen nykyään ihan virallisesti P:n kanssa. Perheille on kerrottu (ei vielä tavattu), yhteisiä kesäsuunnitelmia tehty, melkein jopa riidelty. And it's all just great.

Kaikesta siitä on kuitenkin niin vaikeaa kirjoittaa. Vaikeaa puhua. Vaikeaa ymmärtääkin. Mä olen heittäytynyt, en enää mieti.

Yhtenä syynä kirjoittamattomuuteen on myös se, että blogista "kiinnijäämisen riski" kasvaa. Ehkä olen jo jäänytkin.

Eikä sillä kiinnijäämisellä niin ole väliä, ei tämä mitenkään salaista tekstiä ole, mutta jostain syystä se vaikeuttaa kirjoittamisen aloittamista. Tai julkaisemista. Olen kuitenkin käyttänyt tätä blogia sellaiseenkin pohdiskeluun, jota en välttämättä käy ääneen kenenkään kanssa. Enkä tahdokaan.

Ja sitten viimeisenä syynä kirjoittamattomuuteen on se, että jos en kehtaa/halua/voi/osaa kirjoittaa kaikesta, en halua kirjoittaa mistään. Itsekriittisyys on ollut jo kauan tätä ennenkin kovaa. Nyt se on vaan löytänyt ihkauuden tason.

Mutta ehkä tämä uutuuden huuma tästä väistyy. Päähän palaa muitakin ajatuksia, ideoita, mietteitä, joista voin sitten taas kirjoittaa vapaammin.

Äh, tämänkin kirjoituksen julkaisen nyt hammasta purren.