Eilen luin Hesarin Vapaaehtoinen rikkoo kuplansa -jutta metrossa matkalla Joulupatavahdiksi ja
mietin omaa vapaaehtoistyöhistoriaani siinä matkalla tekemään
vapaaehtoistyötä. Padoillakin olen käynyt vuodesta 2010, mutta pisimpään
olen ollut yhden yksinäisen mummon ulkoiluttajana - jo peräti 11
vuotta.
Tai mikään ulkoiluttaja. Hänhän oli meidän häissämmekin. Ystävä, mutta vapaaehtoistyön kautta löydetty.
Ystävä, joka nyt oli kadonnut. Joulukuun alussa laitoin tälle mummokaverilleni joulukortin, jossa ilmaisin huoleni, kun en ollut saanut häntä pitkään aikaan kiinni (lankapuhelin) ja pyysin kortin saajaa soittamaan minulle. Arvelin mummokaverin joutuneen sairaalaan, viimeksi olin jutellut hänen kanssaan lokakuussa. Viimeisen kerran juttelin hänen kanssaan lokakuussa.
Ja niin se puhelu sitten tuli. Eilen. Mummokaverini oli menehtynyt joulukuun alussa.
11 vuoden ajalta jäi monta ihanaa muistoa. Kävimme yhdessä markkinoilla, kävelyillä, usein vein pullaa mukanani ja monena vuonna kirjoitin sekä postitin hänen joulukorttinsa. Koko ystävyytemme ajan hän oli kotinsa vanki kun taas minä vasta kasvoin aikuiseksi. "Minä olen ollut mukana kaikissa sinun elämäsi käännekohdissa", hän tapasi muistella.
Mummokaveri asui lapsena Aleksanterinkadulla ja nauroi aina joulunaikaan, kuinka yhtenä vuonna oli alkanut joulukatuperinne ja he joutuivat sen seurauksena kuuntelemaan joululauluja koko kuukauden, kun ne kaikuivat kadulta. Kuulemma oli "vähän tympinyt".
Helsinkiläispenska kun oli, oli hänet lähetetty sota-ajaksi sukulaisten luo evakkoon. ”Minulla oli niin kova ikävä siellä. Ja huoli.”
Myöhemmin elämässä mummokaverilla todettiin liian pieni sydän. Lääkärin mukaan "se oli jäänyt lapsen sydämen kokoiseksi.”
”Voiko se olla mahdollista, että minulla oli niin kova hätä silloin lapsena, että sydämen kasvu lakkasi kokonaan?” hän pohti ääneen.
Mieleni teki sanoa, että ei kai se tieteellisesti ole mahdollista. Mutta enhän minä sellaisesta sota-ajan hädästä tiedä yhtään mitään. Ja voiko kukaan täysin varmasti sanoa, että ei voi olla olemassa niin suurta hätää etteikö se kutistaisi sydämenkin.
Nyt se pieni sydän saa levätä.
Ja tehkää vapaaehtoistyötä, siitä saa elinikäisiä ystäviä ja muistoja.
Tai mikään ulkoiluttaja. Hänhän oli meidän häissämmekin. Ystävä, mutta vapaaehtoistyön kautta löydetty.
Ystävä, joka nyt oli kadonnut. Joulukuun alussa laitoin tälle mummokaverilleni joulukortin, jossa ilmaisin huoleni, kun en ollut saanut häntä pitkään aikaan kiinni (lankapuhelin) ja pyysin kortin saajaa soittamaan minulle. Arvelin mummokaverin joutuneen sairaalaan, viimeksi olin jutellut hänen kanssaan lokakuussa. Viimeisen kerran juttelin hänen kanssaan lokakuussa.
Ja niin se puhelu sitten tuli. Eilen. Mummokaverini oli menehtynyt joulukuun alussa.
11 vuoden ajalta jäi monta ihanaa muistoa. Kävimme yhdessä markkinoilla, kävelyillä, usein vein pullaa mukanani ja monena vuonna kirjoitin sekä postitin hänen joulukorttinsa. Koko ystävyytemme ajan hän oli kotinsa vanki kun taas minä vasta kasvoin aikuiseksi. "Minä olen ollut mukana kaikissa sinun elämäsi käännekohdissa", hän tapasi muistella.
Mummokaveri asui lapsena Aleksanterinkadulla ja nauroi aina joulunaikaan, kuinka yhtenä vuonna oli alkanut joulukatuperinne ja he joutuivat sen seurauksena kuuntelemaan joululauluja koko kuukauden, kun ne kaikuivat kadulta. Kuulemma oli "vähän tympinyt".
Helsinkiläispenska kun oli, oli hänet lähetetty sota-ajaksi sukulaisten luo evakkoon. ”Minulla oli niin kova ikävä siellä. Ja huoli.”
Myöhemmin elämässä mummokaverilla todettiin liian pieni sydän. Lääkärin mukaan "se oli jäänyt lapsen sydämen kokoiseksi.”
”Voiko se olla mahdollista, että minulla oli niin kova hätä silloin lapsena, että sydämen kasvu lakkasi kokonaan?” hän pohti ääneen.
Mieleni teki sanoa, että ei kai se tieteellisesti ole mahdollista. Mutta enhän minä sellaisesta sota-ajan hädästä tiedä yhtään mitään. Ja voiko kukaan täysin varmasti sanoa, että ei voi olla olemassa niin suurta hätää etteikö se kutistaisi sydämenkin.
Nyt se pieni sydän saa levätä.
Ja tehkää vapaaehtoistyötä, siitä saa elinikäisiä ystäviä ja muistoja.
No comments:
Post a Comment